Viiltävä ikävä karjalaisten merta, Laatokkaa

 

Kun taivallat Valamon pääsaarella kellojen loittonevassa kumussa kapeita metsäisiä polkuja ohi munkkien navetan, pelloilla märehtivät lehmät, paksut männynrungot ja siistit halkopinot, saavut rantaan, joka jyrkän kallioisena muistuttaa häkellyttävästi pohjoiskarjalaisen Kolin maisemia. Se ei ole sinänsä outoa, sillä molemmat kuuluvat laajaan Laatokan valuma- ja luontoalueeseen. Rannasta maisema avautuu Laatokalle, joka keinuu kesäisessä tuulenvireessä, kauempana kelluu pari soutuvenettä, paikallisia kalastajia. Lokkien kirkuna, kesän huumaavat tuoksut, turistilaivan kaukainen aura vedessä. On niin totta, mitä sanotaan Laatokkaan viitaten pyhän paikan tunnusta. Kuin myös se, mitä tutkijat puhuttelevat siniseksi tilaksi (blue space) tai liminaalitilaksi – maa- ja vesielementin kohtaamisen mystiseksi kohtaamispaikaksi.

Olen käynyt kokemassa Valamon ja laajemminkin Laatokan rantojen samalla kertaa tyynnyttävää ja hämmentävää moni-ilmeisyyttä ja moniäänisyyttä useampia kertoja. Valamossa olin viimeksi kollegani Henrik Meinanderin johtamien opintoretkeläisten kanssa. Laatokan rannat taas kiersimme Laatokka-hankkeeni tutkijoiden kanssa. Kyseisen kenttäretken tuloksena on juuri ilmestynyt laiturilukemiseksikin sopiva teoksemme Laatokka. Suurjärven kiehtova rantahistoria (SKS 2021), joka on luettavissa myös e-kirjana.

Laatokan pohjoisosat, joita hallinnoitiin Suomesta käsin 1812–1940 ja vielä 1941–1944, ovat etenkin suomalaisevakoille rakkaita, suorastaan intiimejä, viiltävän ikävän ja kultareunaiseksi patinoituneen lapsuuden paikkoja. Laatokan ja sen noin 500 saaren luonto on saanut muistelijat toistelemaan järviseudun ihanuutta, mustikka-kanerva-kankaita, läntisiä hiekkarantoja, pohjoisia kallioita, kalansaaliita, norppien leikkiä vedessä. Veteen liittyvä aistikokemus laukaisee usein nostalgisen muistamisen, ja nostaa esille kokemushistorioita veden äärellä työskentelystä, rannan tuoksu- ja makuelämyksistä, merkitykselliseksi koetuista maisemista sekä uimisen ja hiekan tuottamista tuntoaistimuksista, mutta myös kuuloaistein havaittavasta vedellisestä äänimaisemasta. Kun laskeudumme laiturilta veteen, aistimme terävöityvät niin kesällä kuin talvellakin.

Laatokka on kuitenkin paljon muutakin kuin menneen muistelua tai nykyturistien luontomatkoja Sortavalan saaristoon tai Valamon luostariin. Suomen aikana Laatokan rannat teollistuivat vauhdilla. Käkisalmen ja Pitkärannan sahat ja sellutehtaat suolsivat puuta maailman markkinoille, rahaa omistajiensa pankkitileille ja hyvinvointia työväenluokalle. Jänisjoen jokiuoma valjastettiin samassa metsäteollisuushuumassa, ja se tarjosi rutkasti töitä ja särvintä laajasti ympäristöönsä, niin maalaiskyliin kuin urbanisoituviin yhteisöihinkin. Rannat modernisoituivat myönteisesti, mutta muutoksella oli myös pimeä puolensa: Hanakan teollistumisen myötä vesistö ja ympäristö alkoivat saastua, mitä edisti myös rantojen kehittyvä maatalous. Neuvostoliiton aikana 1960-luvulla Laatokkaa pidettiin jo tuhoutuneena, kehuttiin kuolleeksi.

Siitä, Euroopan suurimmasta järvestä, ei kuitenkaan tullut haisevaa saastemerta – meidänkin onneksemme. Nykyään satelliittikuvat kertovat, että järven vesi on suhteellisen hyvässä kunnossa. Jopa eteläisen Laatokan matalat rannat ovat puhdistuneet. Huomionarvoista Laatokan suojelutyössä ovat olleet 1980–1990-luvun vesistötutkijat silloisesta Joensuun yliopistosta ja Petroskoista Karjalan tutkimusakatemiasta nostamalla ongelmat julkisuuteen. Neuvostoliiton hajoaminen oli omiaan puhdistamaan rantoja, kun kolhoosit ja sovhoosit lakkautettiin ja teollisuus mykistyi hetkeksi.

Viimeisin tiukka debatti Laatokan suojelusta on käyty Ladoga Skerries eli Laatokan luotojen kansallispuistosta, joka vihdoin lähes neljänkymmenen vuoden jälkeen joulukuussa 2017 julistettiin suojelualueeksi. Vaikka yhäkin on osin epäselvää, ainakin paikallisille, mitä se kansallispuisto oikein tarkoittaakaan, on Sortavalan saaristoalueen nimeäminen kansallispuistoksi merkki Venäjän valtion muuttuneesta suhtautumisesta luonnonsuojeluun.

Laatokan pitkä historia kertoo paitsi Suomen ja Neuvostoliiton rajajärvestä, myös kansainvälistymisen edellyttämistä vesi- ja kontaktiverkostoista, teollistumisen moni-ilmeisyydestä, luonnonsuojelusta mutta myös erilaisista tavoista muistella luontoelementtejä. Suuri Laatokka nähtiin veden asukkaiden, kuten merenneitojen, Näkin ja Vetehisen kotina, sekä lempeänä neitona, jonka syleilyyn oli ihana antautua. Toisaalta sitä kuvattiin kovana ja julmana syöjättärenä, joka ahmi kalastajia ja tottumattomia kulkijoita mustaan kitaansa. Laatokka on mielletty feminiiniksi, ikäänsä, luonnettaan ja ulkonäköään muuttavaksi viekoittelevaksi naiseksi, joka hallitsi kokeneimpiakin miehiä:

”Maamme karuimpana ja vaarallisimpana merenä Laatokka ansaitsee miehisen miehen, merimiehen… kunnioituksen.”

Näin kesäaikaan Laatokka kutsuu jälleen seireeninlaulullaan tuhansia suomalaisiakin matkailijoita äärelleen, ihmettelemään ja ihastelemaan sen arvoituksellista kauneutta. Kunhan päästään koronarajoituksista. Tulevaisuudessa, kunhan viheliäinen kulkutauti hellittää, on ilmeistä, että meille läheisestä suurjärvestä tulee entistäkin suositumpi matkailukohde.

Teoksemme tutkimuksellisena raamina on uusi rantahistoria, joka ammentaa ideoita ympäristöhistoriasta, ylirajaisesta historiasta ja moniaistisesta tutkimussuuntauksesta. Transnationaalinen ympäristöajattelu kyseenalaistaa tiukkoihin kansallisvaltoihin rajatut historiatulkinnat, mutta myös luonnonperinnön kansallisen luonteen. Laatokkakin on kautta vuosisatojen edustanut enemmän kuin vain Suomea, Neuvostoliittoa tai Venäjää. Se on osa meidän yhteistä, ylirajaista luonnon- ja kulttuuriperintöä.

 

Näillä sanoilla toivotan aurinkoista rantakesää ja mittumaaria!

   

                                                              ***

 

Lisälukemista:

Lähteenmäki Maria (toim.), Laatokka. Suurjärven kiehtova rantahistoria. SKS:n toimituksia  1469. SKS. Helsinki 2021.

Kirjoittajat: Isaac Land, Kati Parppei, Karl-Erik Michelsen, Pertti Rannikko, Simo Laakkonen, Anna Bolotova, Jarkko Koukkunen, Alfred Colpaert, Augustine-Moses Gbagir, Ismo Björn, Oona Ilmolahti, Alexander Osipov ja Maria Lähteenmäki.