Tutkittua tietoa kaivataan: inkeriläisten ja punapakolaisten raskas kohtalo

Reijon inkeriläinen äiti Elsa pelkäsi koko ikänsä palauttamista Neuvostoliittoon: Lapset eivät saaneet avata ovea, koska siellä saattoi olla miehet, jotka vievät äidin. Kenellekään ei saanut kertoa äidin inkeriläisyydestä. Edes äidin työpaikassa kukaan ei tiennyt hänen taustastaan. Elsa oli yksi niistä 63.000 inkeriläisestä, jotka tuotiin saksalaisten miehittämältä Inkerinmaalta taisteluja pakoon Suomeen. Vuodenvaihteessa 1944–45 noin 55.000 inkeriläistä lähetettiin takaisin, 4000 pakeni Ruotsiin, 4000 jäi Suomeen. Osa Suomeen jääneistä piileskeli vuosia. Elsan pelasti se, että hän meni naimisiin suomalaisen miehen kanssa. Nykyään inkeriläisistä asuu Suomessa noin 60.000, Venäjällä 20.000 ja Virossa noin 8000. Jonkin verran myös Ruotsissa ja muualla.

Lean mummo Katri vietiin hyytävän arktiselle alueelle leirille, Tiksiin Jamalin niemimaalle Siperiaan. Neuvostoliiton sisällä etnisistä syistä karkotettujen, noin 2,3 miljoonan ihmisen, joukossa Katri oli vain numero ’kansanvihollisten’ listalla. Hän selvisi tuhansien muiden kuihtuessa heikon ravinnon ja kurjien olojen heikentämänä. Stalinin vainoissa arvellaan kuolleen 20–30 miljoonaa ihmistä. Yksin Sandarmohon teloituspaikalla Karhumäen lähellä Venäjän Karjalassa teloitettiin noin 9000 ihmistä, muiden muassa vajaa 1000 suomalaista ja saman verran karjalaisia. Monien mutkien kautta Katri asettui perheineen lopulta Petroskoihin. Mieskin vapautui leiriltä 1953. Lean isä Santeri siirsi perheensä Suomeen, kun presidentti Koivisto edesauttoi inkeriläisten paluumuuttoa 1990. Iso kierros oli tehty siitä kun suomalaisia siirrettiin mm. Savosta ja Karjalasta Inkerinmaalle 1600-luvulla.

Tieteen päivien (13.–17.1.2021) teemana on tällä kertaa ”Hyvä ja paha tieto”. Omassa paneelissani teemaa käsiteltiin inkeriläisten ja punapakolaisten vaiheikkaiden kohtaloiden kautta. Kanssani olivat keskustelemassa tietokirjailija ja toimittaja Lea Pakkanen, tohtori Reijo Rautajoki ja dosentti Jussi Nuorteva.

Ks. keskustelu:

https://www.youtube.com/watch?v=CmN7cJmecVM

 

Teemasta myös Tieteen Päivien kirjassa Hyvä ja Paha tieto (Gaudeamus, 2021, https://kauppa.gaudeamus.fi/sivu/tuote/hyva-ja-paha-tieto/2769523 oleva artikkeli:

Lähteenmäki Maria, Hyvä itä, paha länsi? Punapakolaiset idän ihmemaassa, s. 64–79.

 

Ks. myös teokset:

Lea ja Santeri Pakkanen, Se tapahtui meille. Isän ja tyttären matka inkerinsuomalaisuuteen. Gummerus 2020.

Reijo Rautajoki, Vaiettu vaellus. Inkeriläisten leirit 1942-44. Siirtolaisuusinstituutti 2020.

Kaikki Tieteen Päivien esitykset on katsottavissa video-lähetyksinä you tubesta: https://www.youtube.com/c/Tiedetv/videos

 

Mitä on tutkittu tieto?

Tieteen päivät olivat avaus Tutkitun tiedon teemavuodelle. Tutkittu tieto taistelee kaikkea valetietoa, manipuloitua tietoa, ei-dokumentoitua tietoa vastaan ja palauttaa maailmaa raiteilleen. Tutkittu tieto tuotetaan tarkkojen kriteerien raamissa. Tutkimusprosessin jokainen askelma, jokainen valinta tulee perustella jokaisen tutkimuksen osalta. Jo lähtökohtaisia kriteereitä ovat tutkijoiden pätevyys kyseiseen tehtävään, lähdepohjan ja koealustan testaus, datan määrä ja laatu, menetelmät, käsitteet, teoreettinen selityskehys, mallinnuksen perusteet, eettisyys, avoimuus, tieteen tekemisen autonomisuus ja saavutettavuus. Tutkitun tiedon on täytettävä kaikki mainitut kriteerit. Koska kriteerit ovat näinkin monipuolisia ja vaativia tarvitsemme tutkitun tiedon tuottamiseen korkeatasoiseen tutkimukseen varta vasten koulutettuja ammattilaisia. ’Mies kadulta’ ei osaa tuottaa tutkittua tietoa. Tutkittu tieto ei ole mielipide tai luulo.

Tutkitun tiedon tuottaminen vaatii aikaa, rahaa ja henkisiä resursseja yhteiskunnallisen ja poliittisen tahtotilan lisäksi. Tutkitun tiedon tuottaminen on kuin tehdasprosessi, joka alkaa laajoista ja tarkoista raaka-ainehankinnoista ja päättyy jalostetun tiedon levittämiseen, markkinointiin ja hyödyntämiseen.

Edellä listattujen tutkitun tiedon kriteereiden täyttäminen ei kuitenkaan yksin riitä. Jokainen tutkimus edellyttää lopuksi vielä vertaisarvioitua ja julkista johtopäätösten esittelyä ja tulosten yhteiskunnallisen käyttökelpoisuuden, relevanssin, pohtimista. Koko prosessi on tiedeyhteisön itsensä (mutta myös rahoittajien) kontrolloimaa ja haastaa tutkijat olemaan alati tarkkoja, huolellisia, rehellisiä ja erittäin ahkeria hyödyntämään kaikkea mahdollista alansa tietotaitoa. Koska kaikki tutkimuksenteon osa-alueet ovat pohdittavia, neuvoteltavia, kestäviksi ja valideiksi arvioitavia, vie tutkimusprosessin läpivienti vuosia. Mega-hankkeissa jopa vuosikymmeniä.

Lyhyesti sanottuna valetieto ja populistinen tieto poikkeavat tutkitusta tiedosta siinä, että niitä ei voida kestävillä lähdeaineistoilla ja päättelyillä näyttää toteen. Ajatellaanpa vaikkapa vain Yhdysvaltojen vaalien vilppisyytteitä, jotka kuivuivat kokoon. Valetieto on kuin huhu, joka kiertää suusta suuhun, ja muuttuu matkalla toiseksi, kuin mitä se lähtiessä oli. Valetieto syö järjestäytyneen yhteiskunnan kivijalkaa, altistaa ennakkoluuloille, muukalaisvihalle, väkivallalle, epäjärjestykselle, kaaokselle.  Voi myös kysyä, tuottaako valetieto koskaan italialaisen yläluokkaisen ajattelijan Tuomas Akvinolaisen jo 1200-luvulla mainostamaa ’yhteistä hyvää’, jonka ensisijainen sanoma on, että tutkijoidenkin (kuten muidenkin) tehtävänä on palvella toisia.

Tutkitulla tiedolla noustaan vilpillisesti ja tarkoituksenhakuisesti tuotettua ja käytettyä tietoa vastaan, osoitetaan epälooginen ja satunainen kehäpäättely kaltevaksi alustaksi päätöksenteolle kaikilla elämän tasoilla ja aloilla.

Isompi ongelma, ja kiinnostava tutkimuskohde sinänsä, on kuitenkin se, miksi ihmiset, joille osoitetaan tutkitusti jokin tieto valetiedoksi, haluavat uskoa siihen silti. Usko valetietoon kytkeytyy yhteiskunnallisten piirien keskinäiseen taisteluun vallasta. Tiedon hallinnassa ja levittämisessä on nimenomaan kyse vallankäytöstä, resurssien omistamisesta, saneluoikeudesta, arvottamisen oikeellisuudesta, hegemoniasta. Pohjoismaalaisina oletamme, että juuri demokraattisesti hallituissa valtioissa tutkitun tiedon arvo on korkeampi kuin yksinvaltaisissa järjestelmissä, joissa tietoa, myös tutkittua tietoa, käytetään yksinvaltiuden tai harvainvallan pönkittämiseen. Tässä piilee keskeinen tutkijoiden, ja myös median edustajien, yhteiskunnallisen vastuun arvovalinta: tuemmeko valetiedolle tai vajavaiselle tiedolle perustuvaa yhteiskunnallista järjestelmää vai emmekö.

Tutkittu tieto ei välttämättä ole puolueetonta tai yleisesti hyväksyttyä, mutta se on rehellistä ja perusteltua. Se on niin kauan pätevää, kunnes tarkasteltavasta teemasta saadaan uutta tieteellistä näyttöä, sitä päivitetään alati. Se on luonteeltaan myös kumulatiivista: entisen tiedon päälle rakentuvaa, sitä haastavaa, monta kertaa myös kyseenalaistavaa.

Seuratkaa Tieteen päivien esitelmiä livenä tai videoilta jälkikäteen, kyllä ne aina amerikkalaiset saippuaoopperat voittavat!

 

Näillä sanoilla parempaa tätä vuotta 2021!