Historian polkuja Ambomaalla

Maisema on vihreä verrattuna matkalla ohitettuun Etoshan kansallispuistoon, missä puiston keskusta, Etosha Pan, alkoi jo vaihtaa väriä suolaisen valkoiseksi. Itse asiassa Oniipan kylä, mihin suomalaiset nostattivat ensimmäisen lähetysaseman 1872 ja sairaalan 1908, on vanhanaikaista kylämaisemaa parhaimmillaan: sellaista, millaisia meidänkin yhteisöt olivat vielä 1960-luvulla. Yksi maantie lävistää paikan. Kukot herättävät väen aamutoimiinsa. Koirat juoksentelevat vapaana, ja vuohet ja aasit syövät niin tarkkaan tienreunat, että maisema on rauhoittavan avara ja tasainen. Voi olla, että kun suomalaiset tulivat näille alueille 1870, ympäristö oli paljon runsaampi, eriäänisempi ja -tuoksuisempi.

Maailmalla kiertäessä tapaa siellä täällä paikkoja, joissa Suomi on museoitu: Esimerkiksi Sointula Vancouverin edustalla Kanadassa edustaa sellaista, ja tämä, suomalaisten Ambomaaksi kutsuma alue Pohjois-Namibiassa, Owampoland. Nykykartoissa seutu käsittää kolme aluekokonaisuutta; Oshanan, Oshikoton ja pohjoisempana ennen Angolan rajaa olevan Ohangwenan. En tiedä miksi kaikki paikat alkavat O:lla. Tällaisena postkolonialistisen tutkimuksen valta-aikana monet ovat halunneet nostaa esille lähetystyöntekijöiden tekemän työn Afrikassa kielteisenä, sortavana ja alistavana: juuri heidän on arvioitu vetäneen heimot irti perinteisestä elämäntavasta, uskonnoista, tavoista ja tottumuksista. Asia ei ehkä ole näin mustavalkoinen. Kukin menneisyyden eepokki elää omaa aikaansa ja paikkaansa ja on kaukana meidän tuomioistamme.

Suomalaisiin historiankirjoihin jääneen inkeriläisen, Helsingissä opiskelleen Martti Rautasen (1845–1926) muisto elää kirkkaimpana Amboalueella, missä hänen nelikymmenenvuotinen kotinsa Olukondan kylässä on museoitu tämän kutsumanimen mukaisesti Nakambalaksi [mies korinsa kanssa tms.]. Talo on iso kuin laiva täynnä eri-ikäistä ja -aikaista tavaraa, mutta ennen kaikkea mustavalkoisia valokuvia. Vankkurit vetämässä pitkää muuttoletkaa, Rautasen naamakuva ja hääkuva, perhepotretteja, suuri joukko väkeä, owamboja, istumassa puun alla kuuntelemassa sanaa, lähetysherroja ja heidän rouviaan. Rautasen tytär on saanut oman huoneen, muutama vaalea leninki, kengät pienellä korolla, pöksyt ja vanhoja postimerkkejä. Sen jälkeen alkaa yhteisön historiaa esittelevä näyttely. Asennossa seisovia kyläläisiä, naisia, lapsia, miehiä. Alueen kuninkailla on länsimaiset herrakamppeet päällä, erottuvat hyvin ryhmäkuvista. Kuvaaja olisi varmaankin halunnut kuvata heidät perinteisissä asuissa, mutta kuninkaan istuivat siinä tyyriin näköisinä piiput suussa ja leveälieriset hatut päässä kellonvitjoineen ja nappaskenkineen kaikkineen. He halusivat näyttää moderneilta. Vain yksi piirretyssä kuvassa oleva, vuonna 1857 kuollut kuningas on vähissä vaatteissa kruunu päässä. Yhden huoneen nurkassa nojaa Suomen lippu: ”Isänmaan muisto Swakopmudin suomalaisesta yksityiskoulusta”.

Rautasen talosta on tehty paikallismuseo. Lähetyshistoria on nivoutunut seudun vanhaa kulttuurista muistuttavaan esineistöön. Ilman lähetystyöntekijöitä ja heidän kameraansa, olisi vain osa menneen maailman tiedosta välittynyt näihin päiviin.  Nakambalea voisi sanoa ekomuseoksi, joka käsittää myös vanhan kirkkorakennuksen ja hautausmaan. Sen aloittaa hautamuistomerkkien sarja: neljä vanhaa rautaristiä malariaan kuolleille Rautasen lapsille, neljä sittemmin uusittua pystiä Rautaselle, hänen vaimolleen ja aikuisikään eläneelle pojalle ja tyttärelle. Perhehaudan kupeessa on heimokuninkaan hauta ympäröitynä aidanseipäillä, ja korkean heinän peitossa hautakiviä ja ristejä. Museon pihapiirissä on myös vanha homestead, malli siitä, miten ennen alueella asuttiin, ja toimistorakennus, jonka kuvagalleriaan kuuluu myös presidenttipari Halonen-Arajärvi-kuva ja museon hallituksen jäsenen Eeva Ahtisaaren kaunis valokuva.

Lähistöllä on valtava uusi kirkko: väki on harrasta ja käy täällä ahkerasti kirkossa. Kirkko on sunnuntain jumalanpalveluksen aikana aivan täpötäynnä, monta sataa henkeä. Suomalaiset toivat tänne luterilaiset kirkonmenot, ja työ on ollut näköjään erittäin tuloksellista: väki on lapsista vanhuksiin parhaimmissaan ja kaikki veisaavat suureen ääneen. Samaan aikaan Suomen kirkot humisevat tyhjyyttään.

Suomen Lähetysseuran talo Oniipassa on itsessään sekin jo museo, joskin aktiivisessa käytössä. Samaa 1900-luvun alun suomalaista historiaa edustaa läheinen, suomalaisten alkujaan perustama Onandjokwen aluesairaala, jonka ensimmäinen lähetyslääkäri oli alkujaan Keski-Suomesta Saarijärveltä lähtöisin ollut Selma Rainio (1873–1939). Hänen kunniakseen on sairaala-alueella kolme huonetta käsittävä vaatimaton museo. Selma poseeraa yhdellä seinällä, sairaalan eri vaiheet on esitelty toisella. Lucia, joka tulee avaamaan museon oven, lähtee vielä pyynnöstäni esittelemään Selman haudan. Se löytyy kiertotien päästä sairaalan taka-alueelta. Samaan tapaan kuin Rautasen muistomerkki, sekin on uusittu ja aidattu Suomen valtion tuella. Samaan karsinaan on päässyt kolme muutakin suomalaista ja yksi Selman oppilas. Muutoin hautausmaa on avara, siellä täällä on yksittäinen hautakivi vinossa ja puuristien palasia, maisema on kuin Dovženkon Maa-elokuvasta, avaruudellinen. Vuohen kakkaa siellä täällä, ovat nyhtäneet maan ruohottomaksi, kauempana laiduntaa lehmiä.

Kiitos historiamatkasta Ilkka Repo, Teija Lievonen, Matleena Kukkonen, Marja Alastalo sekä Lucia, Aina ja Saul. Hieno reissu!