Ilmiantajia ja urkkijoita

Suomalaiset kertoivat menneinä vuosina mielellään tarinoita stalinistisen neuvostoajan kammottavasta systeemistä, missä työyhteisöissä toimi ilmiantajia ja urkkijoita, jotka syöttivät puolitotuuksia ja sepitettyjä syytöksiä ja epäilyjä pikkupomoilleen. Panettelun kohde joutui työstämään tekemättömistä virheistään raportteja ja selvityksiä, jotka siirtyivät pikkupomolta vähän ylemmälle hierarkian tasolla ja lopulta viskaalille, jolla oli valta tuomita viaton, leiman otsaansa saanut kohde leirille tai suoraan kuopan pohjalle. Useimmiten kohde haettiin kotoaan yöaikaan kesken levottoman unen.

Toisinaan jopa oma lapsi, puoliso tai niin sanottu ystävä syyllistyi oman edun tavoittelussaan, naiiviuttaan tai nahkansa pelastamiseksi ilmiantamiseen. Perätön ilmianto oli tuolloin ja yhä nytkin, demokraattisemmissakin systeemeissä, lähes aina kielteistä, pahan toivomista, mustamaalaamista ja oman aseman parantamiseen tähtäävää toimintaa, lähipomojen nuoleskelua, sanalla sanoen itsekästä ja moraalitonta toimintaa. Siksi väärä ilmianto on aina oire jostakin isommasta ongelmasta.

Luin äskettäin tietokirjaa, jossa esitettiin toiseen maailmansotaan liittyvä tulkinta, että toista vahingoittavalla toiminnalla, kiduttamisella ja tappamisella on evolutionistiset, jopa sosiaalidarwinilaiset syynsä. Sen mukaan on ihmisten, eläinten tavoin, selviytyäkseen kovassa kilvassa syötävä toisiaan, epäinhimillistettävä vihollinen, tuhottava hänet ja lyötävä kilpailijaa lamaannuttavasti lujaa ajatuksella ’vahvin voittakoon ja heikoin sortukoon’. Ja että tämä olisi perimmäinen selittävä tekijä sille, miksi ihmiset tekevät ja toivovat pahaa toisilleen. Herää kysymys, eikö nykyihminen todellakaan ole kehittynyt sitten neandertalilaisen, joka hävisi jo noin 30.000 vuotta sitten. Onko kaikki tämä kultivoitu käytös, tietoisuus ja oppineisuus vain pintaa.

Näyttää siltä, että ihmisen pahuutta on jälleen alettu selittää evolutionismilla; sehän on sillä tavalla helppo ja mustavalkoinen selitys, ettei näkemyksen mukaan ole oikeastaan muuta mahdollisuutta kuin hyväksyä syvällä ihmisen sisällä uinuva pahuus ja julmuus ja selittää pahat puheet siitä johtuvaksi. Liian köykäinen selitysmalli, joka vapauttaa ilmiantajat vastuustaan. Ilmiantaja luulee pysyvänsä tuntemattomana ja turvassa vähättelemällä pientä juoruiluaan ikään kuin se poistaisi leiman kohteen otsasta. Tosiasiallisesti ilmiantaja leimaa myös itsensä, sen osoittavat jo monet historian tarinat. Ne syyt ja polut, jotka veivät viattoman kansalaisen leirille tai muihin ongelmatilanteisiin, selviävät aina.

Esimerkiksi suotuisina poliittisina kausina ja kylmän sodan päätyttyä rehabilitoitiin kymmenet tuhannet syytetyt ja syyttömänä tuomitut. Jopa sisällissotien sekavissa tilanteissa kipeitä ja salattuja tekoja tehneet on historiantutkimuksen keinoin pystytty identifioimaan. Panettelun kohteeksi joutuneiden asema on joka tapauksessa aina heikko. Järkyttävintä lienee se, että menneisyydessä useimmat mestauksiin ja teloituksiin johtaneet syytökset saivat alkunsa viattoman oloisista vihjauksista, kateellisen tai kaunaisen työtoverin tai muun lähipiirin ihmisen väärästä ilmiannosta. Nykyajan kovien arvojen maailmassa ilmianto voi vaarantaa uhrin asemaa työyhteisössään, johtaa kiusaamiseen, vähättelyyn tai jopa potkuihin. Tämän takia on tärkeää puhkoa menneisyyden mätäpaiseiden lisäksi myös nykyisiä. Jos pakenemme kaikki keinot hyväksyvän evolutionistisen selitysmallin taakse, työ- ja muiden yhteisöjen sisäinen tervehdyttäminen ei onnistu.