Ihminenkö muka luonnon herra

Nyt kun luonto alkaa olla kukkeimmillaan, kaupunki jää taakse ja kesämökkiläiset valmistautuvat iloiseen juhannusjuhlintaan, ajatukset vievät laiturin päässä istujan perimmäisten kysymysten ääreen eli ihmisen ja luonnon väliseen suhteeseen. Alkuihmiset saivat taistella henkensä kaupalla luonnon armoilla jokapäiväisestä ravinnostaan, tuulessa ja tuiskussa, petoeläinten ahnaiden katseiden alla, kunnes keksivät aseita ja työvälineitä, organisoituivat klaaneiksi ja heimoiksi ja siirtyivät luolista paremmin puolustettaviin asuinrakennelmiin. Luonnon henget ja maahiset, yksisilmäiset ja noidat hallitsivat kuitenkin pelokasta ihmistä: elämä oli lyhyttä mutta julmaa eloonjäämistaistelua.

Uusien keksintöjen ja maanviljelykseen siirtymisen myötä ihminen sai otteen luonnosta; metsä kaatui ryskyen pelloiksi ja laivoiksi, eläimiä kesytettiin hyötykäyttöön, tavaraa kertyi vaihdettavaksi asti, ja laivat veivät hyödykkeitä yhä kauempana oleville kuluttajille. Väkimäärä kasvoi, heimot järjestäytyivät kansoiksi, kansakunniksi ja valtioiksi, jotka merkitsivät maat ja metsät omikseen aseiden voimin. Rationalisoitunut uskonto-oppi ja tiede hivuttautuivat luonnonuskontojen ohitse. Metsänhenkien aika oli auttamattomasti ohi ja sen myötä luonnon kunnioitus ja pelko.

Viimeistään teollinen vallankumous sai ihmisen uskomaan, että hän oli luonnon herra, oikeutettu hyödyntämään kahlittua palvelijaansa, luontoa ja sen rikkauksia. Alkoi ennen näkemätön ja hyvinvoinnin kasvun nimissä toteutettu luonnonvarojen hyväksikäyttö ja saastuttamisen aika, jota jatkui kiihtyen lähes parisataa vuotta.

Valistuneella 1960-luvulla havahduttiin vihdoin karuun todellisuuteen; luonnonympäristön paikoin hyvinkin heikkoon tilaan. Amerikkalaisen Rachel Carsonin kasvinsuojelumyrkkyjen vastainen kirja Äänetön kevät (Silent Spring 1962) osui monen yhteiskuntatieteilijän ja luonnontieteilijänkin käsiin. Sittemmin on sanottu, että teos ponnistutti ympäristöliikkeet entistä laajempaan toimintaan eri puolilla maailmaa. 

Niinpä 1980-luvulla ei riittänyt enää satavuotisen perinnön omaava kansallispuistojen ja suojelualueiden perustaminen tai hakkuurajoitukset vaan vaadittiin kokonaisvaltaisempaa kestävää kehitystä. Luonnon monimuotoisuus, bioversiteetti, ja vähemmän saastuttavat uudet energiamuodot nousivat puheiden keskiöön. Yliopistot alkoivat opettaa ympäristötietoisuutta ja aihealuetta käsitteleviä väitöskirjoja alkoi ilmestyä Suomenkin korkeakouluista, ja mikä olennaisinta, uudenlainen tietoisuus luonnonympäristöstä vuoti peruskouluihin asti. 

Nyt kun miettii tuota ihmisen ja luonnon pitkää yhteiseloa sinisenä hohtavan Natura-järven rannalla, minusta tuntuu, että luonto kyllä korjaa (ainakin osan) ihmisen tekemistä tuhoista, jos sille annetaan vain mahdollisuus. Niin vahvana ja jykevänä luonto, kasvit ja eläimistö, heräävät eloon joka kevät ihailtavaksemme ja ihmeteltäväksemme, ja niin heikko ja mitätön yksittäinen ihminen lyhyine elämäntaipaleineen sen rinnalla on. 

Näillä mietteillä toivotan kaikille aurinkoista ja rentouttavaa kesälomakautta!