Ihminenkö muka luonnon herra

Nyt kun luonto alkaa olla kukkeimmillaan, kaupunki jää taakse ja kesämökkiläiset valmistautuvat iloiseen juhannusjuhlintaan, ajatukset vievät laiturin päässä istujan perimmäisten kysymysten ääreen eli ihmisen ja luonnon väliseen suhteeseen. Alkuihmiset saivat taistella henkensä kaupalla luonnon armoilla jokapäiväisestä ravinnostaan, tuulessa ja tuiskussa, petoeläinten ahnaiden katseiden alla, kunnes keksivät aseita ja työvälineitä, organisoituivat klaaneiksi ja heimoiksi ja siirtyivät luolista paremmin puolustettaviin asuinrakennelmiin. Luonnon henget ja maahiset, yksisilmäiset ja noidat hallitsivat kuitenkin pelokasta ihmistä: elämä oli lyhyttä mutta julmaa eloonjäämistaistelua.

Uusien keksintöjen ja maanviljelykseen siirtymisen myötä ihminen sai otteen luonnosta; metsä kaatui ryskyen pelloiksi ja laivoiksi, eläimiä kesytettiin hyötykäyttöön, tavaraa kertyi vaihdettavaksi asti, ja laivat veivät hyödykkeitä yhä kauempana oleville kuluttajille. Väkimäärä kasvoi, heimot järjestäytyivät kansoiksi, kansakunniksi ja valtioiksi, jotka merkitsivät maat ja metsät omikseen aseiden voimin. Rationalisoitunut uskonto-oppi ja tiede hivuttautuivat luonnonuskontojen ohitse. Metsänhenkien aika oli auttamattomasti ohi ja sen myötä luonnon kunnioitus ja pelko.

Viimeistään teollinen vallankumous sai ihmisen uskomaan, että hän oli luonnon herra, oikeutettu hyödyntämään kahlittua palvelijaansa, luontoa ja sen rikkauksia. Alkoi ennen näkemätön ja hyvinvoinnin kasvun nimissä toteutettu luonnonvarojen hyväksikäyttö ja saastuttamisen aika, jota jatkui kiihtyen lähes parisataa vuotta.

Valistuneella 1960-luvulla havahduttiin vihdoin karuun todellisuuteen; luonnonympäristön paikoin hyvinkin heikkoon tilaan. Amerikkalaisen Rachel Carsonin kasvinsuojelumyrkkyjen vastainen kirja Äänetön kevät (Silent Spring 1962) osui monen yhteiskuntatieteilijän ja luonnontieteilijänkin käsiin. Sittemmin on sanottu, että teos ponnistutti ympäristöliikkeet entistä laajempaan toimintaan eri puolilla maailmaa. 

Niinpä 1980-luvulla ei riittänyt enää satavuotisen perinnön omaava kansallispuistojen ja suojelualueiden perustaminen tai hakkuurajoitukset vaan vaadittiin kokonaisvaltaisempaa kestävää kehitystä. Luonnon monimuotoisuus, bioversiteetti, ja vähemmän saastuttavat uudet energiamuodot nousivat puheiden keskiöön. Yliopistot alkoivat opettaa ympäristötietoisuutta ja aihealuetta käsitteleviä väitöskirjoja alkoi ilmestyä Suomenkin korkeakouluista, ja mikä olennaisinta, uudenlainen tietoisuus luonnonympäristöstä vuoti peruskouluihin asti. 

Nyt kun miettii tuota ihmisen ja luonnon pitkää yhteiseloa sinisenä hohtavan Natura-järven rannalla, minusta tuntuu, että luonto kyllä korjaa (ainakin osan) ihmisen tekemistä tuhoista, jos sille annetaan vain mahdollisuus. Niin vahvana ja jykevänä luonto, kasvit ja eläimistö, heräävät eloon joka kevät ihailtavaksemme ja ihmeteltäväksemme, ja niin heikko ja mitätön yksittäinen ihminen lyhyine elämäntaipaleineen sen rinnalla on. 

Näillä mietteillä toivotan kaikille aurinkoista ja rentouttavaa kesälomakautta!

Ilmiantajia ja urkkijoita

Suomalaiset kertoivat menneinä vuosina mielellään tarinoita stalinistisen neuvostoajan kammottavasta systeemistä, missä työyhteisöissä toimi ilmiantajia ja urkkijoita, jotka syöttivät puolitotuuksia ja sepitettyjä syytöksiä ja epäilyjä pikkupomoilleen. Panettelun kohde joutui työstämään tekemättömistä virheistään raportteja ja selvityksiä, jotka siirtyivät pikkupomolta vähän ylemmälle hierarkian tasolla ja lopulta viskaalille, jolla oli valta tuomita viaton, leiman otsaansa saanut kohde leirille tai suoraan kuopan pohjalle. Useimmiten kohde haettiin kotoaan yöaikaan kesken levottoman unen.

Toisinaan jopa oma lapsi, puoliso tai niin sanottu ystävä syyllistyi oman edun tavoittelussaan, naiiviuttaan tai nahkansa pelastamiseksi ilmiantamiseen. Perätön ilmianto oli tuolloin ja yhä nytkin, demokraattisemmissakin systeemeissä, lähes aina kielteistä, pahan toivomista, mustamaalaamista ja oman aseman parantamiseen tähtäävää toimintaa, lähipomojen nuoleskelua, sanalla sanoen itsekästä ja moraalitonta toimintaa. Siksi väärä ilmianto on aina oire jostakin isommasta ongelmasta.

Luin äskettäin tietokirjaa, jossa esitettiin toiseen maailmansotaan liittyvä tulkinta, että toista vahingoittavalla toiminnalla, kiduttamisella ja tappamisella on evolutionistiset, jopa sosiaalidarwinilaiset syynsä. Sen mukaan on ihmisten, eläinten tavoin, selviytyäkseen kovassa kilvassa syötävä toisiaan, epäinhimillistettävä vihollinen, tuhottava hänet ja lyötävä kilpailijaa lamaannuttavasti lujaa ajatuksella ’vahvin voittakoon ja heikoin sortukoon’. Ja että tämä olisi perimmäinen selittävä tekijä sille, miksi ihmiset tekevät ja toivovat pahaa toisilleen. Herää kysymys, eikö nykyihminen todellakaan ole kehittynyt sitten neandertalilaisen, joka hävisi jo noin 30.000 vuotta sitten. Onko kaikki tämä kultivoitu käytös, tietoisuus ja oppineisuus vain pintaa.

Näyttää siltä, että ihmisen pahuutta on jälleen alettu selittää evolutionismilla; sehän on sillä tavalla helppo ja mustavalkoinen selitys, ettei näkemyksen mukaan ole oikeastaan muuta mahdollisuutta kuin hyväksyä syvällä ihmisen sisällä uinuva pahuus ja julmuus ja selittää pahat puheet siitä johtuvaksi. Liian köykäinen selitysmalli, joka vapauttaa ilmiantajat vastuustaan. Ilmiantaja luulee pysyvänsä tuntemattomana ja turvassa vähättelemällä pientä juoruiluaan ikään kuin se poistaisi leiman kohteen otsasta. Tosiasiallisesti ilmiantaja leimaa myös itsensä, sen osoittavat jo monet historian tarinat. Ne syyt ja polut, jotka veivät viattoman kansalaisen leirille tai muihin ongelmatilanteisiin, selviävät aina.

Esimerkiksi suotuisina poliittisina kausina ja kylmän sodan päätyttyä rehabilitoitiin kymmenet tuhannet syytetyt ja syyttömänä tuomitut. Jopa sisällissotien sekavissa tilanteissa kipeitä ja salattuja tekoja tehneet on historiantutkimuksen keinoin pystytty identifioimaan. Panettelun kohteeksi joutuneiden asema on joka tapauksessa aina heikko. Järkyttävintä lienee se, että menneisyydessä useimmat mestauksiin ja teloituksiin johtaneet syytökset saivat alkunsa viattoman oloisista vihjauksista, kateellisen tai kaunaisen työtoverin tai muun lähipiirin ihmisen väärästä ilmiannosta. Nykyajan kovien arvojen maailmassa ilmianto voi vaarantaa uhrin asemaa työyhteisössään, johtaa kiusaamiseen, vähättelyyn tai jopa potkuihin. Tämän takia on tärkeää puhkoa menneisyyden mätäpaiseiden lisäksi myös nykyisiä. Jos pakenemme kaikki keinot hyväksyvän evolutionistisen selitysmallin taakse, työ- ja muiden yhteisöjen sisäinen tervehdyttäminen ei onnistu.