Paluu leikkimökkielämään: tervetuloa juhannus!

Olin ensimmäistä kertaa elämässäni mökkimessuilla ja ymmärsin siinä pieniä somasti koristeltuja tupia, vajoja, saunoja, kesäkeittiöitä, komposteja ja ekohyyskiä katsellessa, että aikuiset ihmiset haluavat ihan tosissaan regressoitua lapsuutensa mummolamaailmaan ja taantua pikkuruiseen leikkimökkielämään, ainakin kerran kesässä. Leikkimökkielämä tiivistyy juhannuksena. Juhannus on meikäläisen kesän huipennus, kesien kesä, ihana suvi. Kolme päivää kesäkuussa on suomalaisen lämpökauden täyttymys, huipennus, unelma ja painajainen samassa lasissa.

Kierrän messupisteestä toiseen: kivoja nikkarointiohjeita uusvanhoille huonekaluille (naftisti rustiikkia ja nuovoo sekoittaen), pikku puutarhojen aistikasta sommittelua ja kekseliäitä kivikukka-asetelmia, raikkaita kuoseja makuusoppeen ja vieras-aittaan (tietysti merellistä merenrantamökille ja talonpoikaista maalaismökkiin), uusia kivimateriaaleja saunapolulle ja kaiken maailman pikku hiluja koristamaan sitä sun tätä paikkaa. Parin tunnin messualueen kiertelyn jälkeen olen jo kypsä lähtemään kotiin, melkein oksettaa. Pitäisikö sittenkin unohtaa ”oma mökkiranta” ja palata Helsingin ihanaan työläisparatiisiin, Kivinokkaan, ja viettää kesiä (niiltä osin kun niitä Kivinokan yhteisöllä on enää jäljellä) Hannan, Anun ja kumppaneiden rennossa kollektiivisessa seurassa? Eikö se olisi juuri huoletonta, käydä kollektiivisaunassa, kollektiivivessassa, kollektiivirannassa, kollektiivipihalla. Miksi pitäisi omistaa ”oma” mökki ja ranta?

Mökki, kesähuvila, kakkoskoti, the second home, kuten tutkijat sitä kansainvälisesti nimittävät, on vakava asia kaikesta näennäisestä pinnallisesta kepeydestään huolimatta. Paitsi että mökkielämä tyydyttää meidän nostalgiakaipuuta lapsuuteen ja eheyttää meidän ainutkertaista elämämme kertomusta - jolla on takuuvarmasti alku ja loppu - antaa se uutta virtaa etenkin keski-ikäisten ja sitä vanhempien pariskuntien paikoin tylsäksi tai ainakin vanhaan urautuneeseen elämänrytmiin. Kesämökki vääntää talven aikana vääntyneen mielen taas oikeaan asentoonsa, hautaa vihat ja katkeruudet, joskin myös riemut ja voitontunteet. Mökkielämä tasoittaa – ja taannuttaa. Pariskunnat saavat taas pitkän talven jälkeen muutakin puhuttavaa kuin tylsät televisiosarjat. Nuoret löytävät uuden jännittävän ajanvietekentän. Järvet, meri ja joet avaavat maailmaamme uusiin ulottuvuuksiin. Palaamme maalle, luonnon luo.

Oma valtava merkityksensä kesämökkitouhussa on kuluttamisella. Kun on oma huusholli jo sisustettu, rempattu, hiottu ja vaihdettu väriä moneen kertaan, nyt päästään ostamaan uutta: tällä kertaa mökille. Oi sentään, mitä sisältöä se antaakaan: hankitaan uutta ja vanhaa, sisustetaan, värkätään, puunataan, hiotaan. Uudet verhot, kapat, huovat, pannulaput, käspaikat, laudeliinat, vuodevaatteet virkistävät myös ruumista, ei vain sielun esteettistä kaipuutta. Oranssia, okraa, vaaleaa lilaa, vihreän eri sävyjä... niin kauan kun henki pihisee, me vain ostamme uutta. Onhan se säälittävää, täytyy myöntää.

Niille, joille mökkielämään kuuluu rankemmat rakennuspuuhat, kesärupeama tulee kalliiksi. Työmiehet ovat kovissa hinnoissa lamasta huolimatta; pitkäikäinen tukeva laituri maksaa kohta viisi tonnia, saunamökki kolkyttonnii ja tienparannusduunit tuhansissa nekin. Mutta mitäs siitä, sen jälkeen kun investoinnit on tehty, nautinta-aikaa on hautaan saakka. Laatu maksaa, ja tuleehan se suomalaisten pussiin, jos oikein valitsee.

Ehkä kuluttaminen on kuitenkin toisella sijalla. Ehkä mökkielämä on pyrkimystä paluuseen yksinkertaiseen elämään, niukkoihin oloihin esi-isien tapaan, paluuta menneisyyteen, hiljaisuuteen, filosofiseen mietiskelyyn, itsensä kohtaamiseen, eheytymiseen, voimaantumiseen. Jos ei kaikille, niin ainakin toisille meistä. Tyyntä ja virkistävää samaan aikaan, nautinnollista, henkistä. Ei mökkielämän suosiota voi muuten selittää.