Tekstejä tutkijan arkistosta/Archive:

4.3.2011

Kansainvälinen naistenpäivä muistuttaa yhä tasa-arvon keskeneräisyydestä


Tasan sata vuotta sitten, maaliskuussa 1911, noin miljoona naista ympäri Eurooppaa kokoontui viettämään ensimmäisen kerran kansainvälistä naistenpäivää. Sen jälkeen päivän vietto on vakiintunut 8. päiväksi maaliskuuta ja juhlaohjelmat ovat muokkautuneet useaan otteeseen poliittisten käänteiden myötä. Aina 1960-luvulle saakka naistenpäivä oli ylikansallisten työläisnaisjärjestöjen ylläpitämä poliittisen toiminnan manifestaatio ja hengennostatuspäivä. 1960–70-luvun yhteiskunnallisessa murtumassa päivän vietto vallattiin vasemmistolta laajemmaksi, puoluerajat ylittäväksi naisten karnevaalipäiväksi. Huolimatta siitä, että päivän piinkova poliittinen luonne näyttää vuosien mittaan peittyneen mitä erilaisimpien tempausten, kekkereiden ja huvitusten alle, ydinasia eli muistutus eurooppalaisenkin tasa-arvon keskeneräisyydestä on yhä ajankohtainen.

Julkinen ja julkea nainen

Jo lähtökohtaisesti naistenpäivän koreografiaan kuului naisten oikeuksien julistus, joka tuli lukea julkisesti turuilla ja toreilla. Julistuksen keskeinen sisältö oli vaatimus naisten täysistä kansalaisoikeuksista. Alkuvuosina äänioikeudettomuus ja naisten palkkatyöläisyydestä johtuneet epäkohdat nostivat naisia kotien piiristä julkisille estradeille ja puoluepoliittiseen toimintaan. Näin paikallisista naistenpäivistä tuli harjoitusalustoja ja värväyspaikkoja valtakunnalliseen ja kansainväliseen poliittiseen työhön: naiset harjoittelivat järjestötyön alkeita, poliittisten marssien organisointia ja julkista puhetapaa. Suuresta osasta naistenpäivien organisaattoreista tulikin maidensa parlamenttien jäseniä ja yhteiskunnallisia vaikuttajia.

Puhe- ja esiintymisharjoittelun karaiseva vaikutus olikin tarpeen, sillä naisten murtautuminen julkiseen toimintaan herätti pahennusta konservatiivisissa piireissä. Puistojen puhekorokkeilla julistavia naisia pidettiin provokaattoreina, moraaliltaan löysinä ja julkeina. Heidän pukeutumistaan, esiintymistään ja etenkin naimattomuuttaan naurettiin ja pilkattiin avoimesti.

Pakeneva tasa-arvo

Vaikka eurooppalaiset naiset saivat ääni- ja vaalioikeudet pääosin 1907–44, eivät he kokeneet olevansa tasavertaisia kansalaisia miehiin nähden, ja toripuheet siirrettiin vaikutusvaltaisemmille areenoille, parlamentteihin. Naistenpäivän julistuksissa huomio kiinnitettiin nyt naisten koulutuksen sekä työ- ja perhe-elämän tasa-arvoistamiseen ja kansainväliseen rauhanliikkeeseen. Kuvaavasti 1960-luvun naistenpäivillä liputettiin Maailman Rauhankokouksen, Itämeren Viikon ja Latinalaisten kansojen puolesta. Tasa-arvopuhe laajeni Euroopan naisten asemasta globaaliin tasa-arvovaatimukseen. Näissä merkeissä kansainvälinen uusi naisliike ja vasemmisto viettivät ensimmäisen kerran yhteisiä naistenpäiviä maaliskuussa 1972.

Suomalaisissa naistenpäivänpuheissa on toistuvasti noussut esille ihmetys siitä, että naisten varhaisesta äänioikeudesta huolimatta tasa-arvokehitys on edennyt täällä yllättävän hitaasti. Vielä 1980-luvulla kiisteltiin niinkin perustavaa laatua olevasta oikeudesta kuin oikeudesta omaan sukunimeen. Eduskuntaryhmät vaativat peräti kymmenen vuoden kypsymisen, ennen kun uusi sukunimilaki hyväksyttiin 1985. Samanlaiseen kymmenen vuoden ryöpytykseen joutui myös tasa-arvolaki. YK:n paineen alaisena laki tuli voimaan 1987 ja uusittiin 1992. Ummehtunutta ilmapiiriä kuvaa nasevasti kansanedustaja Iiro Viinasen (kok) arvio kyseisten lakien ”turhanpäiväisyydestä ja turhamaisuudesta”.

Tuoreimman huomion yhteiskunnan tasa-arvotilan keskeneräisyydestä on tehnyt tasa-arvovaltuutettu Pirkko Mäkinen. Hän on ottanut uuden yliopistolain puitteissa uudistettavat yliopistot tarkkailuun ja pyytänyt kultakin yksiköltä selvityksen tasa-arvolain noudattamisesta. Tämän päivän asenneilmaston karuutta kuvaa osuvasti Tampereen yliopiston ilmoitus, että siellä ”naisten asiaa ajavalle ohjelmalle ei nähdä tarvetta”. Vaikka yliopistoissa on ollut voimassa vuosikaudet tasa-arvosuunnitelmat, näyttävät ne jääneen monta kertaa vaille käytännön toteutusta. Ehkä Mäkisen seuranta tuulettaa pölyt suunnitelmista. Vaikkei voidakaan yhtyä kansanedustaja Vieno Eklundin 1980-luvulla esittämään lakoniseen huomautukseen, että ”tasa-arvoluritus loppui tässä maassa jo äänioikeuteen”, on vakavia perusteita tehdä perusteellinen tutkimus suomalaisen yhteiskunnan tasa-arvon nykytilasta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti