Vapaa ja avoin tutkimus – mutta kuka uskaltaa tutkia vähemmistöjä…

 

Professori Maria Lähteenmäki

Jäähyväisluento ke 11.6.2025

klo 12 Natura100-salissa

Joensuun kampus/Itä-Suomen yliopisto

 

Vapaa ja avoin tutkimus – mutta kuka uskaltaa tutkia vähemmistöjä…

 

Arvoisa yleisö niin täällä paikan päällä kuin linjoillakin

 

Amerikkalaisen Harvardin yliopiston pitkäaikainen opettaja, tuottelias ja usein palkittu, nyt jo eläkkeellä oleva politiikantutkija Pippa Norris on analysoinut demokratiaa, naisten yhteiskunnallista asemaa, vaalijärjestelmiä ja itsevaltaista hallintotapaa erinomaisen osuvalla tavalla. Hän on julkaissut muun muassa vuonna 2019 teoksen Cultural Backlash yhdessä Ronald Inglehartin kanssa. Teos on edelleen hyvin ajankohtainen, arvioivathan tutkijat siinä ”autoritaarisen populismin” nousua länsimaissa. Käsitteellä he tarkoittavat poliittista toimintatapaa, jossa nationalistinen populistinen retoriikka yhdistetään autoritaariseen hallintotapaan.  Esimerkkeinä tutkijat ovat käyttäneet Trumpin ensimmäistä presidenttikautta (2017–2020/21) sekä Turkin ja Unkarin poliittista kehitystä.

Autoritaariselle populismille on tyypillistä vakiintuneen vallan eli establishmentin ja demokratian kyseenalaistaminen, yksinvaltaisen hallintotavan ihaileminen ja populistinen, ei tutkimukseen perustuvan tiedon ja disinformaation tarkoituksellinen hyödyntäminen ja levittäminen hallintaan otettujen viestintävälineiden, kuten sosiaalisen median, television ja lehdistön kautta.

Autoritaarisen populismin kannattajien keskuudessa tieteellinen toiminta yliopistoissa on usein maalattu korruptoituneeksi vanhan vallan äänitorveksi. Populistit houkuttelevat äänestäjiä muun muassa solvaamalla tiedeyhteisöjä elämisestä omassa kuplassaan ja kansan unohtamisesta. Tätä retoriikkaahan olemme saaneet median välittämänä kuulla sekä Venäjältä että Yhdysvalloista, jos kohta myös Turkin, Unkarin ja Italian johdolta koko menneen kevään 2025 ajan.

Yliopistomaailman silmin elämme hyvin vaarallista aikaa, jossa koko toimintamme perusta, vapaa ja avoin tutkimus, on kyseenlaistettu niissäkin maissa, joita olemme tottuneet pitämään demokratian esitaistelijoina.

Suomessa meidän tutkijoiden asema ja vapaus valita tutkimusteemamme ja menetelmämme ja vapautemme opettaa tutkittua tietoa omalla tavallamme turvataan perustuslakimme 16. pykälässä ja yliopistolain kuudennessa pykälässä sekä vielä julkisuuslain pykälissäkin. Jälkimmäiset oikeuttavat meitä hyödyntämään tutkimusaineistona myös arkaluontoisia aineistoja, jotka muutoin ovat salaisiksi tai suojatuiksi katsottuja. Nykynormistomme kunnioittaa kiistämättömästi akateemista vapautta, mutta miten on käytännön laita?

Pitkä historia

Akateeminen tieteen vapaus ei ole koskaan ollut pitkällä aikajänteellä katsottuna itsestäänselvyys. Historiasta tunnemme lukemattomia tapauksia, joissa tieteentekijöitä on vainottu alkaen Sokrateesta, joka kuoli vainoojiensa tarjoamaan myrkkyjuomaan tai Galileo Galileista, joka joutui kieltämään tutkimustuloksensa ja viettämään loppuelämänsä kotiarestissa. Tutkittuun tietoon pyrkiviä on painostettu ja vainottu milloin uskonnollisista, milloin poliittisista syistä. Vaino on tarkoittanut mustamaalaamista, yliopistoista pois potkimista ja jopa murhia, keinot ovat olleet monet, jotta tutkittu tieto ei leviäisi.

Toisinaan äärikonservatiiviset poliitikot ja papisto ovat saaneet rinnalleen myös yliopistojen johtoa, jotka ovat alkaneet myötäillä keskitettyä yksinvaltaista tai äärioikeistolaista politiikkaa selviytyäkseen hengissä. Nykyinen itärajan takainen tiedemaailma lienee konkreettinen esimerkki tästä. Siellä ei voi puhua vapaasta, avoimesta tutkimuksesta. Mukautumalla vallanpitäjien tahtoon tutkijat ovat halunneet pitää työpaikkansa. Esimerkiksi Suomen historian professoreita ja tutkijoita värvättiin puolustamaan hallituksen sodan aikaista Suur-Suomi- ja sodanjälkeistä vaientamispolitiikkaa isänmaan edun nimissä. Suomettuminen on yksi esimerkki kylmän sodan vaientamisen ilmenemismuodoista. Sitä ennen Suomessa vuosikymmenien ajan laistettuina tutkimusteemoina olleet aihealueet ovat liittyneet muun muassa sisällissodan häviäjien tutkimukseen ja jatkosodan saksalaissympatioihin ja Lapin kevyeen luovuttamiseen saksalaisten sotahallintoalueeksi.

Tutkijat elävät ajassaan ja ovat sen vankeja. Ja niinpä vuosisatojen ajan yliopistoilla ja niiden akateemisilla professoreilla ja tutkijoilla on ollut omat haasteensa ja uhkansa, eikä tämä nykyinen aika näytä poikkeavan tästä, toisin kuin vähän aikaa sitten ehkä luulimme. Sama ongelma koskee myös tutkimuksen vapauden kylkiäistä, avointa tiedettä, joka edistää tieteen laatua, luotettavuutta ja vaikuttavuutta sekä demokraattista järjestelmää sitä kautta, että tutkittu tieto on saavutettavissa ja hyödynnettävissä kaikkialla, eri maiden ja maanosien kolkissakin.

Valtiollisen ohjailun lisääntyminen

Median tutkijat Esa Väliverronen ja Sampsa Saikkonen ovat jakaneet tutkijoiden kokemat uhkat neljään tasoon: Ensinnäkin poliittiseen ja taloudelliseen ohjaukseen, toiseksi lähiorganisaatioiden painostukseen, kolmanneksi tutkijoiden keskinäiseen kontrolliin ja neljänneksi yksityishenkilöiden tai yhteisöjen tutkijoihin kohdistamiin vaientamispyrkimyksiin.

Poliittistaloudellisesta ja valtiollisesta ohjauksesta kertoo konkreettisimmillaan Trumpin toisen presidenttikauden avaukset: Hänen hallintonsa jäädytti ensitöikseen Yhdysvaltojen tiedesäätiön rahoitusjärjestelmän, ja vaikka se palauttikin järjestelmän, säätiön rahoitus joutui tiukan seulan alaiseksi. Samoin hallinto on kuukausien ajan painostanut Harvardin yliopistoa karsimalla sen rahoitusta ja puuttumalla sen tutkijoiden työhön. Samoin kiellettiin yhteiskunnallisesti vaarallisiksi koettujen sanojen ja käsitteiden käyttö tutkimuksissa, kuten diversiteetti, naissukupuolisuus, vähemmistöt ja etnisyys. Ahdistavaksi käynyt tilanne on saanut aikaan tutkijapakoa Yhdysvalloista Eurooppaan. Jotkut yliopistot ovat luoneetkin ns. turvapaikkoja amerikkalaisille tutkijapakolaisille.

Academic Freedom Indexin mukaan tieteen vapaus lisääntyi maailmassa 1970-luvulta aina vuoteen 2010 asti, mutta kääntyi sen jälkeen laskuun – myös johtavissa tiedemaissa. Suomi on perinteisesti sijoittunut korkealle akateemisen vapauden indekseissä. Vuonna 2023 Suomen sijoitus oli yhdeksäs. Nyt olemme tipahtaneet maiden välisessä vertailussa erittäin huolestuttavasti sijalle 47. Tieteenvapausindeksi osoittaa, että akateeminen vapaus on heikentynyt merkittävästi jo 34 maassa viimeisen kymmenen vuoden aikana. Edellisen kerran näin alhaalla tieteen vapauden indeksissä oltiin toisen maailmansodan aikaan, joka sentään oli laissa nimetyn sotasensuurin mukaista. Nyt akateemisen maailman ahdistajia ovat autoritäärisyys, populismi ja äärioikeistolaisen liikkeen ja politiikan vahvistuminen länsimaissakin.

Suomessa lisääntynyt valtionohjaus tutkimuksessa ilmeni viime vuoden lopussa, kun hallitus esitti Suomen Akatemiaa koskevan lain muokkaamista niin, että siihen olisi tullut tutkimuksen kytkeminen kansallisen turvallisuuden ja ulkopolitiikan kulloisiinkin poliittisiin linjauksiin. Tiedeyhteisö reagoi uudistusaikeeseen voimakkaasti.

Muun muassa akateemikko Martti Koskenniemi piti aikomusta tieteen vapautta loukkaavana kirjauksena. Maahanmuuttotutkija Lena Näre puolestaan on kokenut koko oman tutkimusalansa joutuneen ns. mustalle listalle ja hän pitää tutkimuksen ohjailua epämääräisesti määritellyn ”kansallisen turvallisuuden” nimissä vaarallisena kehityssuuntana. Nykyhallitus on myös mm. jättänyt julkaisemasta tilaamansa yhteiskunnallista eriytymistä koskevan selonteon.

Lisäksi kasvanut riippuvuus epävarmasta ulkopuolisesta rahoituksesta on heikentänyt tutkijoiden itsenäisyyttä, ja vääntänyt myös yliopistohallintoja suuntaamaan tutkimusta rahoittajien haluamaan suuntaan. Rahasta on näin tullut keskeinen tutkimusta suuntaava tekijä tutkijoiden itsensä tärkeiksi kokemien sisällöllisten ilmiöiden kustannuksella. Rahavetoista tutkimusta on hallituksen ollut helppo perustella sillä, että yliopistojen toiminnan lähtökohtana on vastata yhteiskunnan tiedon tarpeisiin.

 Kapeneva vapaus

Venäjän kielen emeritusprofessori ja Suomen Akatemian hallituksen entinen puheenjohtaja Arto Mustajoki on todennut, että yhteiskunnan ja päättäjien kannalta kiusallisten asioiden tutkimuksen vaientaminen on yksi demokratiaa uhkaavista tekijöistä, ja että vapaan tutkimuksen kahlitseminen kuuluu totalitaaristen valtioiden tapaan toimia.

Tutkijoiden arkipäivään häiritsevästi vaikuttavat postaukset ja määräykset eivät tule aina hallitukselta tai omalta lähiorganisaatiolta, vaan sosiaalisesta mediasta, sähköpostiviesteistä ja huuteluista luento- ja esitelmätilaisuuksissa. Näiden, usein aggressiivisten pyrkimysten tarkoituksena on vaientaa tutkija. Samanlaista vaientamista on tutkijoiden keskinäinen kontrolli ja itsesensuuri, jotka Väliverronen ja Saikkonen nimeävät yhdeksi vapaan tutkimuksen uhkaksi. Osa meistä tutkijoista on alttiimpia kuin toiset hallinnolliselle ja poliittiselle propagandalle, uhkailuille ja häirinnälle.

Tutkijoiden itsesensuuriin kuuluu vaikeneminen, siirtyminen varjoihin, kantaaottamattomuus niihinkin ilmiöihin, jotka koskevat itseä, omaa työtä tai omaa ammattikuntaa. Päiden laittaminen pensaaseen pelon ilmapiirissä on hyvin ymmärrettävää, mutta erityisen kohtalokasta, jos ajatellaan tutkijoiden valmiutta estää oman asemansa ja työolosuhteidensa heikennyksiä sekä laajemmassa mielessä turvata demokraattisessa järjestelmässämme tavoiteltu tutkimuksen läpinäkyvyys ja avoin yhdenvertainen yhteiskunta. Välinpitämättömyys reagointitapana on myös erityisen lyhytnäköinen ja ikävä palvelus tulevan sukupolven tutkijoille, jotka joutuvat mukauttamaan työtään ahtaaksi käyneessä tutkimusympäristössä.

Kuten kansainvälinen tieteenvapausindeksi kertoo, tieteen vapaus alkoi heikentyä vuodesta 2010 lähtien. Se on juuri se aika, jonka olen työskennellyt Itä-Suomen yliopistossa. Olenko siis itse todistanut tieteen vapauden kaventumista? Vastaan siihen myönteisesti.

Vapauden rajoitukset eivät ole kuitenkaan tulleet yliopisto-organisaatiomme sisältä, vaan liittyvät ennen muuta valitsemiini tutkimusteemoihin. Ensimmäisenä ei ehkä tule mieleen, että syrjäisten rajaseutujen ja niiden vähäisen väestön tutkiminen kiihdyttäisi ketään, mutta käytännössä tilanne on toinen. Suomea on 1800-luvulta lähtien rakennettu ja rakennetaan yhä rajoilta käsin, ja siksi myös minun tutkimusalueeni, rajaseudut, ovat olleet monitahoisen tarkkailun ja kommentointien kohteena.

Yksi seuraamus itsekontrollista ja pelosta näkyy siinä, miten Lena Näreen mainitsemaa maahanmuutto- tai ylipäätään vähemmistötutkimusta rahoitetaan ja miten aihepiirejä koskevaa tutkimusta saa julkaistua. Niiden osalta on aivan viime vuosina päädytty tilanteeseen, jossa kyseisille akateemisille tutkimusaiheille on vaikea saada tukea, rahoitusta tai käsikirjoituksia on vaikea saada julkaistuksi. Kustantajat ovat pelokkaita julkaisemaan tutkimuksia, jotka voivat saada aikaan somessa viharyöpyn, yksittäisten tutkijoiden tai kustannustalojen maalittamisen.

Vähemmistöjen tutkimus sai ilmaa siipiensä alle ja etabloitui omaksi tieteenalakseen 1970-luvulta alkaneen tutkimuksen vapautumisen ja demokratisoitumisen myötä. Euroopan vähemmistötutkimuksen keskus (European centre for minority issues) perustettiin 1996 ja 2000-luvulle tultaessa lähes kaikissa yliopistoissa oli opintoja vähemmistöistä, kuten kieli-, kulttuuri- ja sukupuolivähemmistöistä sekä etnisistä vähemmistöistä.

Vähemmistökulttuurien kartoitus ei ole nykyään vain näkyväksi tekemistä, kuten se oli vielä pitkälti 1900-luvulla, vaan se on vahvasti politisoitunut. Vähemmistöliike on poliittista aktivismia ja vähemmistöjen sisäisiä valtataisteluja, jotka saattavat olla ja usein ovatkin hyvinkin kaukana tutkijoiden toimintaperiaatteista.

Tutkimusta ja tutkijoita käytetään kuitenkin näissä poliittisissa kamppailuissa välikappaleina ja viestinviejinä, johon rooliin tutkijat monta kertaa mielellään asettuvatkin. Myötäsukaisissa tapauksissa ja tulkinnoissa tutkijat itse usein ovat vähemmistöryhmän jäseniä tai sympatisoivat niitä. Yhä useammin näkee politisoitumisen ohella vähemmistöryhmien fragmentoitumista, vähemmistöjen vähemmistöjen syntyjä ja niihin liittyviä valtataisteluja. Ne ovat heijastuneet viharyöppyinä ja mitätöimisyrityksinä etenkin tutkijoihin, jotka ovat lähteneet analysoimaan pienempien ryhmien alisteista asemaa vähemmistöjen sisällä.

Itse olen todistanut vähemmistöryhmien keskinäistä valtataistelua mm. ollessani kollegoideni kanssa tutkimassa Namibian pohjoista rajaseutua. Paitsi että siellä oli pieni ja vaikutusvaltainen valkoisten yhteisö, myös lukuisia keskenään kamppailevia värillisten heimoja. Namibian vajaa kaksi miljoonainen väestö jakaantuu 11 kieli- ja kulttuuriryhmään, joista vaikutusvaltaisin ja suurin ryhmä ovat owambot, joiden ääni kuuluu korkealla hallitsevan Swapo-puolueen kautta. Kamppailu heimojen valtasuhteista on viime vuosina käynyt niin kireänä, että on arveltu sen vaikuttavan nuoren valtion, maahan itsenäistyi vasta vuonna 1990, yhtenäisyyteen.

Pienemmässä mittakaavassa olen seurannut tutkimusryhmäni kanssa täällä Suomessa karjalaisen kansanliikkeen sisältä nousevia kriittisiä ääniä liittyen karjalankielisten, heidän kulttuurinsa sekä ortodoksikarjalaisten asemaan karjalaisten laajassa joukossa. Moniäänistä puhetta on kuulunut myös liittyen suhteisiin itärajantakaisiin karjalaisiin ja heidän hybridiseen kulttuuriinsa. Vähemmistöjen vähemmistöt nostavat tässäkin liikkeessä päätään.

Toinen kotimainen esimerkki on saamelaisliike, jonka poliittisissa piireissä on voimakkaasti korostettu sitä, ettei saamelaisista saisi tehdä tutkimusta muut kuin saamelaistaustaiset henkilöt, ja että kaikkiin akateemisiin saamelaisuutta koskettaviin hankkeisiin tulisi hakea lupa saamelaiskäräjiltä, joka koostuu poliittisin kriteerein valituista henkilöistä. Vapaan ja avoimen tutkimuksen näkökulmasta vaatimukset eivät ole perusteltuja, ja ne näyttäytyvätkin akateemisen tutkijan silmin etnopoliittiselta ohjaukselta.

Ei hyssyttelijöille!

Tutkimuksen vapautta ja avoimuutta ei voida tarpeeksi korostaa. Kuten on todettu, tieteen vapaus ja avoimuus rohkaisee luovuuteen, tieteidenvälisyyteen, monipuolistaa ja edistää julkista keskustelua. Akateemisen vapauden on katsottu edistäneen teknologisia läpimurtoja ja yhteiskunnallisia innovaatioita, korkeaa elämänlaatua ja pohjoismaisten demokratioiden vahvaa asemaa. Joukko pohjoismaisia professoreita onkin vaatinut erityistä lainsäädäntöä, jotta yliopistot sekä tutkimus- ja opetushenkilöstö olisivat suojassa ulkoiselta poliittiselta ja muulta painostukselta ja pystyisivät edelleenkin toimimaan riippumattomina ja kriittisinä ääninä yhteiskunnassa.

Rohkeutta vastustaa tieteen vapauden riistäjiä valakoon meihin kaikkiin filosofi Reijo Wileniuksen ylös kirjaama J.V. Snellmanin ohje: “Älkää koskaan antako periksi hyssytelijöille! Vaatikaa avointa keskustelua kansallisen ja inhimillisen olemisen perusteista. Suomen kaltainen pieni kansa ei säily ilman poikkeuksellista hengen voimaa, ajattelun suoruutta ja rohkeutta…” Näin siis Snellman yli sata vuotta sitten. Tähän julistukseen minun on erinomaisen helppo yhtyä.

 

Kiitos!