Lapin
historia on niin monikulttuurinen kuin sen jokivarsia, kairoja ja
tunturiylänköjä vuosisatoja, tuhansiakin, kulkenut monenkirjava väki.
Kulkijoiden joukossa on ollut metsä- ja kalastajasaamelaisia ˗ jotka
ovat historiallisten dokumenttien (vero-, henki- ja maakirjat 1500-luvulta
lähtien) mukaan nykyisen Suomen Lapin alkuperäisasukkaita ˗ kuin myös jokivarsien
ja tunturiylänköjen saamelaisia, joista osan on arveltu tulleen nykyisen
Norjan puolelta sekä kolttia, joiden syntysijat ovat olleet nykyisen
Venäjän Lapin puolella. Genetiikan tutkijat ovat kiinnostavasti havainneet,
että eri saamelaisryhmät eroavat toisistaan myös geneettiseltä perimältään, tulleet
Pohjan perille eri reittejä ja eri aikoina, eikä mistään yhdestä kulttuuripiiristä
voida liioin puhua.
Monet
saamelaiset kulttuurit
Poronhoidon
kehittyessä omaksi ammattialakseen, erkaantui metsäsaamelaisista tai muita
reittejä ylämaille tulleet omaksi kulttuuriryhmäkseen, poronomadeiksi, joiden
elinkeino muotoili myös heidän keskeiset kulttuuriset piirteensä.
Metsäsaamelaiset jäivät alavimmille metsämaille vanhoihin elinkeinoihinsa,
metsästykseen ja kalastukseen. Kalaisimpien järvien ja jokien varsille taas
asettui oma väkensä ja alkoi töidensä ja toimiensa kautta rakentaa omaa
kulttuuriaan. Niinpä 1600-luvulle tultaessa saamelaisryhmien kulttuuriset
kuvat, kielet ja arkiset käytännöt, olivat erkaantuneet jo niin, etteivät eri
ryhmät ymmärtäneet välttämättä toistensa kieltä. Uskomusmaailma
luontouskontoineen, noitineen, rumpuineen ja seitoineen sen sijaan näyttää
pysyneen samansuuntaisina kaikilla ryhmillä.
Alkuperäiskansan
status kipupisteenä
Suomen valtaväestö
tietää Lapin oloista hyvin vähän eikä se ole niistä liioin kiinnostunutkaan.
Sitäkin kapeampaa on sen tieto saamelaisista tai heidän kulttuureistaan. Käytännössä
suurin osa suomalaista on näiltä osin vain ristiriitaisten tai yksipuolisten mediatietojen
varassa. Siispä muutama sana on tässä paikallaan historiantutkijan näkökulmasta
katsottuna:
I.
Ensin
on mainittava saamelaisten sisäinen hierarkia, josta juontuu nykyinenkin napapiirin
takaa kuuluva erimielisyyksien kumu. Aina 1970-luvulle saakka saamelaisina
pidettiin pääosin vain pohjoisimman rajaseudun porosaamelaisia ja heidän
jälkeläisiään. Mielikuva saamelaisista nimenomaan poronhoitajina oli niin
vahva, että kun 1980-luvulla määriteltiin Saamenmaan eli Sápmin etelärajaa
Suomen puolella, se määriteltiin poronhoitajien asuma-alueiden mukaan. Niinpä siihen
laskettiin mukaan Utsjoen, Enontekiön ja Inarin kunnat sekä Sodankylästä sen
pohjoinen kylä Vuotso, jonne 1880-luvulla muutti poronhoitajia Norjan puolelta
ja Enontekiöltä. Kaikki historialliset lapinkylät (Sodankylän, Sompion,
Kemikylän, Kuolajärven, Maanselän ja Kitkan siidat) jätettiin historiattomasti alueen
ulkopuolelle.
Porosaamelaisten
jälkeläiset ovat ylirajaisina pohjoissaamen kielen puhujina enemmistö. Se oli saamelaisyhteisön
dominoiva kulttuuri siihen saakka, kunnes inarinsaamelaiset perinteensiirtäjät
viimeistään 1990-luvulla havahtuivat ja haastoivat näiden valta-aseman.
Inarilaisten voitonmerkiksi nousi saamelaismuseo Siida nimenomaan Inariin eikä
Utsjoelle tai Enontekiölle. Viime vuosina myös kolttasaamelainen kulttuuri on
päässyt pannasta ja saanut ansaitsemaansa näkyvyyttä. Viimeisimpänä kentälle
ovat tulleet metsäsaamelaisten jälkeläiset, jotka ovat kadottaneet lähes
kokonaan kielensä, keminsaamen, mutta eivät kulttuuriaan.
Juuri
metsäsaamelaiset ovat maksaneet kaikkein kovimman hinnan etelästä tulleesta
kulttuurivyörytyksestä, juuri heidän on täytynyt luopua vanhoista elinkeinoistaan,
juuri heidän nautinta-alueensa on jaettu, juuri heidän kielensä, keminsaame, on
kutistunut muutamiksi joiuiksi ja runoelmiksi, juuri heidän kohtaloaan
saamelaisaktivistit käyttävät alistuksensa painavimpina argumentteina. Miksi he
eivät saisi elää ja olla kulttuuriaan uudelleen rakentaen. Los olvidados
[unohdetut], säälikää heitä!
Ei ole
ollut saamenkansan sisältä näkyvissä myötätuntoa, kannustusta, tukea tai
huutoja: rakentakaa kulttuurinne uudestaan! Ei, vaan aivan päinvastoin. Osa
saamelaisen kansanliikkeen aktivisteista on hyökännyt kovasanaisesti, jopa
solvaten, metsäsaamelaisten jälkeläisten pyrkimyksiä vastaan. Ja, mikä
järkyttävintä näin vapaan tutkimuksen nimeen vannovan näkökulmasta, tutkijoita,
jotka ovat uskaltaneet nostaa metsäsaamelaisten oikeuksia esille, on maalitettu
ja pyritty estämään jopa heidän esiintymisensä.
Miksi
ihmeessä? Eikö
voisi ajatella, että saamelaisliikkeelle olisi edullista, mitä laajempi joukko
heillä olisi takanaan. Kyse on yksinkertaisesti valtataistelusta, johon
liittyy kiista siitä, kuka saa manifestoida saamelaisuudella, kuka saa
kannatella ja määritellä saamelaista kulttuuriperintöä, valita museoon esineet,
edustaa saamenkansaa Linnan juhlissa, kuka saa olla näkyvillä mediassa, kansainvälisissä
konferensseissa ja kuka voi hallita saamelaiskäräjillä saamen kansaa.
II.
Toinen
seikka, joka vie saamelaisten sisäistä keskustelua loppumattomiin sanallisiin vääntöihin
eikä johda mihinkään rakentavaan, on toistettu väite, että suurin kiista
saamelaisten keskinäisissä suhteissa koskisi ”saamelaisuutta eli sitä, kuka on
saamelainen.” Näin matkan päästä katsottuna tämä ei taida pitää aivan paikkaansa,
vaan olennaisempi ydinkysymys eli kipupiste on alkuperäisasukkaan status,
eli se kuka kuuluu Lapin alkuperäisasukkaiden jälkeläisiin, ja kuka ei.
Tätä varsinaista kiistan ydintä ei ole haluttu nostaa esille, koska osa
saamelaisista on tulokkaita nykyisessä Suomen Lapissa, vaikka ovatkin kyllä kiistatta
Pohjois-Norjan tai Venäjän Lapin alkuperäisasukkaiden jälkeläisiä.
III.
Kolmas
asia, joka on syytä tietää valtataistelun taustalta, on saamenkielen korostaminen.
Nykysaamelaisista eivät kaikki osaa yhtäkään saamenkieltä, eikä sitä heiltä vaaditakaan:
lain määritelmän mukaan riittää, kunhan joku saamelaiseksi identifioidun esivanhemmista
on puhunut jotain saamen kieltä (ylisen rajaseudun pohjois-saamea,
inarinsaamea tai koltansaamea) Kuten tiedetään, kieli on tärkeä kulttuurin
osa-alue, mutta ei välttämätön ehto. Esimerkiksi karjalaisuutta ei määritellä
kielen mukaan, liioin ei suomalaisuuttakaan.
IV.
Kielitaidon
puutetta (senhän voi aina korjata) arempi asia saamelaisaktivisteille on se
tosiasia, että valtaosa nykysaamelaisista on suomalaissaamelaista
sekaväestöä. Näitä on metsäsaamelaispyrintöihin
kriittisesti suhtautuvien joukossa kuin myös saamelaiskäräjien edustajien
joukossa, myös niiden joukossa, jotka kiihkeimmin vastustavat metsäsaamelaisten
jälkeläisten oikeuksien kunnioittamista. Vuoden 1996 lain mukaan metsäsaamelaisiksi
identifioiduilla on oikeus osallistua vaaleihin ja tulla valituksi
saamelaiskäräjille. Hybridinen kulttuuritausta ei siis voi olla metsäsaamelaisten
ulosheittovaatimusten perusteena. Jos niin olisi, löytyisiköhän montakaan
henkilöä valittavaksi käräjille.
Päivänpoliittisen
valtataistelun ydin jyllää juuri nyt eräiden Ylä-Lapin saamelaisten vaatimuksessa
uudistaa saamelaiskäräjälakia niin, etteivät metsäsaamelaisten
jälkeläiset, vaikka ovatkin identifioidusti ja tunnustetusti
alkuperäisasukkaita Lapissa, pääsisi enää osallistumaan saamelaiskäräjävaaleihin,
edustajiksi ja vaikuttamaan saamenkansan asioihin. On vaikea ymmärtää, miksi
heille ei annettaisi mahdollisuutta siirtää omaa kulttuuriperintöään yhteiseen
kekoon, monikulttuuristuvaan Lappiin.
Lopuksi
en voi muuta sanoa kuin että kaikkeen se ylikiihottunut valtataistelu voikin
pienen kansan päät kuumentaa, ja pitkällä juoksulla vielä heidän omaksi
tappiokseen. Saamelaisten historiaa pitkällä aikajänteellä käsin katsottuna
tilanne on hyvin surullinen, menneisyyden esi-isät olisivat oitis kiirehtineet
seitapaikoilleen toivomaan sopua ja rauhaa.
