Teekannu, Arabian valmistama, 1930-luvulta, sininen raita kannen rajana, pieniä kukkasia pulleassa kyljessä. Se on se esine ‒ jos mikään materiaalinen objekti ‒ jota olen paljon kaivannut. Sen alkuperäinen paikka oli lapsuudenkodissani keittiön talouskaapin hyllyllä: se oli lähinnä koriste, sillä meillä lukeuduttiin kahvikansaan. Teekannu oli harvinainen muisto äitini nuoruusvuosilta. Sain sen mukaani, kun lähdin Helsinkiin opiskelemaan. Se oli pala suurperheen touhukasta keittiöelämää, jota kannu oli seurannut monta vuosikymmentä: isän tulon äidin maailmaan, varttuvien lasten ja ensimmäisten lastenlasten tuloja ja menoja.
Menetin kannuni muuttaessani
Vallilasta Pohjois-Pohjalaisen Osakunnan talosta Alppikadulle Kallioon
kolmantena opiskeluvuotenani. Kun minä muuttokavereideni kanssa pakkasimme
sisällä, pitkäkyntinen sieppasi yhden pakaasin asuntoni edestä. Samassa
kassissa menetin Tankavaarassa kesätöiden päätteeksi vanhoilta kultamiehiltä
saamani kultahippuset. Olin järkyttynyt, enkä vieläkään ole varkaudesta täysin
selvinnyt.
Teekannuun symboloitui niin
paljon ja inhimillistin sen: kannu ryöstettiin ja on joutunut elämään jossain
ilman omaa historiaansa, ilman meidän äitimme ja perheemme tarinaa, orpona, nimettömänä.
Yritin lohduttautua sillä, että kannu päätyi jollekin keräilijälle ja löysi
paikkansa muiden vanhojen teekannujen hyllyltä. Varmaan se sai hyvän kodin.
Huomio materiaaliseen kulttuuriin
En ole tavarankerääjä, mitä nyt
kirjoja on tullut kerättyä, mutta joihinkin esineisiin minulla on vahva
emotionaalinen side. Ne esineet liittyvät ennen muuta lapsuudenkotiini,
vanhempiini ja omiin lapsiini. Olen varastoinut poikieni leluja enkä kerta kaikkiaan
voi laittaa kaikkea kierrätykseen.
Materiaalisen kulttuurin tutkijat
nyökyttävät minulle päätään: et ole yksin. Materiaalinen historian ja
kulttuurin tutkimus on noussut viimeisen kymmenen vuoden aikana uudelle tasolle
ja on hyvin toisenlainen tulokulma kuin kansatieteen perinteinen esinekeskeinen
tutkimus. Kun suoritin 1978 kansatieteen approbaturin lopputentin, kysymyksenä
oli ”nuotat”. Luettelin kaikki tietämäni nuottatyypit ja alueelliset erot ja
sain erinomaiset tiedot. Materiaalinen kulttuuri on osa fyysistä ympäristöämme,
jota muokkaamme alati kulttuurisidonnaisella käyttäytymisellämme, kuten käsite
useimmiten määritellään.
Ihmisenkaltaiset esineet
Nykytutkijat pohtivat esineiden merkityksiä paljon laaja-alaisemmin ja vivahderikkaimmin kuin menneinä vuosikymmeninä. Esineet ympäröivät meitä kaikkia, kulkevat mukanamme, asettelemme niitä kirjahyllyihin, ikkunanlaudoille, makuuhuoneisiin, kylpyhuoneisiin – joka paikkaan. Kehomme on esine, vaatteet ovat esineitä, vihkisormukset ovat esineitä, kirjat ovat esineitä, jopa tekstien sanat voidaan nähdä esineinä, kuten varhaiset kirjailijat ovat muistuttaneet. Eivätkä esineet ole vain esinekehomme ulkopuolella, vaan osin myös sisällä meissä: kierukat, tekonivelet, sydämen muoviläpät, paikat hampaissa, ruuvit murtumakohdissa.
Näyttää siltä, että esineet voivat
hallita meitä, kuten tavaroiden hamstraajien surulliset tarinat osoittavat: eräätkin
amerikkalaiset veljekset keräsivät 1940-luvulla niin paljon tavaroita taloonsa,
että jäivät niiden loukkuun ja menehtyivät esineiden alle. Tiedetäänpä myös tapauksia,
joissa vanhoilta yksinäisiltä ihmisiltä on viety tavarakasansa, jolloin he ovat
ajautuneet itsetuhoon: Elämä ilman tavaroita oli heille turhaa.
Esineet ovat vahvasti
kaupallistettu, ne ovat osa rikastuttavaa isoa bisnestä, ja mainostajat luovatkin
tarkoituksellisesti esineille ”luonteen”. Näin ollen ei ole erikoista, että me
olemme alkaneet puhutella esineitä aikaisempaa enemmän ihmisten kaltaisina
olioina, jotka tuntevat ja kommunikoivat kuten ihmiset, ovat vuorovaikutuksessa
kanssamme. Itsekin surin minulta riistetyn teekannun kyyneleitä, eroa minusta.
Sittemmin omat lapseni virittivät
jälleen tavaroiden inhimillistämisen eetoksen: erityisesti pienille lapsille inhimillistäminen
onkin luonteenomaista: nukkumaräsy, nalle, auto – niihin sisältyy paljon
tunteita ja draamaa, jos ne jäävät väärään paikkaan. Materiaalisilla
objekteilla on myös tarkka hierarkiansa, kuten eri ihmisryhmillä
yhteiskunnallisessa elämässä. Toiset ovat omistajiensa sydäntä lähellä, ovat
tärkeämpiä, varjellumpia, rakastetuimpia kuin lyhyen ajanjakson jälkeen
poisheitettävät esineet: Eliitti ja köyhälistö elävät tavaramarkkinoillakin. Minäkin
kaipaan vuosikymmeniä sitten menettämääni teekannua, vaikka olen saanut sen
jälkeen uusia teekannuja. Menetetty ei ollut kylmä praktinen esine, vaan osa
minun historiaani, osa minua.
Mikä on sinun suhteesi
esineisiin?
Näillä sanoilla toivotan
lukijoilleni ja esineilleni hyvää uutta vuotta 2023!
Lukuvinkkejä:
Droit
Roger-Pol; Esineiden luonto 2005.
Huttunen
Matti, Keräilypakko. Duodecim 30.11.2018.
Saarenheimo
Marja, Esineiden perimmäisestä olemuksesta 2020.
