Akateemikko, Helsingin yliopiston
Suomen historian professori Päiviö Tommila menehtyi 91-vuotiaana 18.11.2022. Muistelen
hänen persoonaansa kiitollisena.
Aloitin akateemisen urani Helsingin
yliopistossa professori Tommilan assistenttina 1990-luvun alussa. Hänen
lähdettyään eläkkeelle 1994, siirryin professori Heikki Ylikankaan
assistentiksi. 1990-luku oli minulle nuorena tutkijana ja opettajana näin ollen
ja nimenomaan näiden herrojen luotsaamana erittäin merkittävää yliopistoyhteisöön
sijoittumisen aikaa. Opin noina vuosina lähes kaiken akateemisista käytännöistä,
verkostoista ja ennen muuta tieteen tekemisestä.
Olen kiitollinen Tommilalle kuin
myös Ylikankaalle noista oppivuosista: lähdekriittistä, kansainvälistä ja
ennakkoluulotonta historiantutkimusta. Oppi on painunut syvälle historiantutkimuksen
tekemisen tapoihini. Kun Tommila painotti lähdekriittistä ajattelua, Ylikangas
rohkaisi tekemään tulkintoja. Kumpikin korosti tutkimusten yhteiskunnallista
relevanssia. Kun siihen lisätään vielä edesmenneen professori Hannu Soikkasen
sosiaalihistoriallinen tulokulma ja dosenttien, myöhemmin professoreiden Päivi
Setälän ja Marjatta Hietalan naistutkimuspanostus, huomasin kasvaneeni
yhteiskuntahistorioitsijaksi.
Olin opiskellut historian maisteritutkinnon
Tommilan ja apulaisprofessori Helge Pohjolan-Pirhosen johdolla, joten tunsin
Tommilan entuudestaan perinteitä arvostavana, laajasti verkostoituneena ja
korrektina professorina. Assistentuuriani aloittaessani sain häneltä lahjaksi
hänen väitöskirjansa: La
Finlande dans la politique européenne en 1809–1815. Kohtelias
muistutus siitä, että myös Suomen historiaa on vietävä muualle maailmaan ja
kirjoitettava muillakin kielillä kuin suomeksi.
Pari anekdoottia sallittakoon
muistellessani professori Tommilaa. Hänen assistenttinaan sain paljon vastuuta,
mikä oli minulle erittäin opettavaista. – Huoneemme olivat vastapäätä Heimolan
5. kerroksessa, ovet olivat tietysti avoinna ja professorin tarvitsi vain
nostaa kättään, kun assistentti riensi paikalle. Nyt, kun itsekin olen
professori, olisi toivottavaa, että professorit saisivat takaisin oppilaakseen
ja nuoremmaksi keskustelukumppanikseen assistentin! Sain assistenttiaikanani
järjestettäväkseni niin maisteri- kuin tutkijaseminaarit, joten historiantutkimuksen
laaja kirjo avautui eteeni. Noina vuosian tiesin tasan tarkkaan, millaista
historiantutkimusta tehtiin missäkin Suomen yliopistossa.
Erään kerran sain Tommilalta järjestettäväksi
opintomatkan Tarton yliopistoon. Siitä tuli ikimuistoinen: Tommila oli tunnettu
Viro-ystävä ja jatko-opiskelijaryhmämme kiersi paitsi yliopistoa, kävi
tutustumassa myös arkistoihin ja opiskelija-asuntolaan. Se oli ensikosketukseni
kuuluun Tarton yliopistoon ja rajalla olemisen problematiikkaan. Viimeisenä
professorivuonnaan Tommila kutsui ryhmämme kotiinsa, missä hänen rouvansa oli
järjestänyt meille mainion tarjoilun.
Toinen anekdoottini liittyy
väitöskaronkkaani keväällä 1995. Kuten tuohon aikaan oli tapana, kaikki
laitoksen professorit osallistuivat myös itse väitöstilaisuuteen istumalla
eturivissä. Laitoksemme professori Matti Klinge oli erityisen tarkka sen
suhteen, että akateemisia traditioita noudatettiin. Itse karonkassa kiitin
asianmukaisesti professori Tommilaa kaikesta tuesta ja rehvakkaasti muistelin
siinä ohimennen, kuinka Tommila oli suhtautunut väitöskirja-aiheeseeni: Eikö
nyt mitään muuta teemaa löytynyt kuin työläisnaiset? Tähän muisteluuni Tommila
vastasi hyväntuulisesti, että mitä vielä, kyllä hän on naisista aina pitänyt!
Kolmas välähdyksenomainen muistikuvani
liittyy ilmastonmuutokseen. Tapaus ajoittuu opiskeluaikaani. Tommila piti
silloin tällöin suullisia tenttejä ja olin lukenut ilmastonmuutosta koskevan
teoksen: ympäristöhistoria eli 1980-luvun alussa nousukauttaan ja olin siitä luonnonsuojelijana
kovin kiinnostunut. Kun pohdin vastauksessani lämpötilan nousun vaikutuksia, Tommila
kysyi tarkentaen, mitä tapahtuisi, jos maapallon lämpötila nousisi 2 astetta. Kiemurtelin
siinä ja yritin keksiä jotain, jolloin professori sanoi: Se olisi katastrofi!
Niinpä, sanopa se paremmin.
