Rajojen tarkoitus on ilmentää erilaisuutta, vierasta ja toista, mutta myös osoittaa oma paikka, kotimaa, kielialue, kulttuuripiiri tai etnisen ryhmän sisärajat. Rajoihin sisältyy aina suhde, vuorovaikutus, neuvoteltu tai pakotettu sopimus. Rajat ovat sekä fyysisiä ‒ kuten avohakkuita metsissä, jokiuomia, järvenselkiä, vuoristoja ‒ että imaginäärisiä, kuviteltuja, väärin muistettuja, toivottuja, keksittyjä tai suorastaan valehdeltuja.
Tunteita nostattavat rajanvedot
Harvat puheenaiheet ovat niin tunteisiin meneviä kuin valtionrajojen kulut: Ne ovat nostattanut sotia, kapinoita ja sissiliikkeitä kautta maailmanhistorian. Vuosisatojen saatossa itärajan liukumat ovat määritelleet merkittävästi suomalaisten toimintapiiriä ja saaneet tunteet kuumenemaan. Autonomian aikana Suomen ja Venäjän rajadelegaatioiden fyysiset rajankäynnit ja rajamerkkien tiuhempi pystyttäminen sekä identifioiminen karttoihin ja asiakirjoihin tekivät rajoista aikaisempaa paljon näkyvämpiä ja rauhoittivat rajaseutujen väkeä. Maastoon merkitty rajapyykki – merkki kivessä, puussa tai käytävä kasvustossa ‒ ilmensi olojen vakiintumista, loi turvallisuutta ja vahvisti tunnetta jatkuvuudesta ja elämänhallinnasta. On osuvasti sanottu, että rajat ovat arkielämän poliittisia konstruktioita.
Yhteinen tahtotila vääntövipuna
Tärkeimpiä toimijoita rajaneuvotteluissa ovat olleet diplomatian hallitsijat. Fanaattiset poliitikot tai autokraatit voivat määrätä rajoista, mutta sellaisten sopimusten kesto on vain väliaikainen. Ennemmin tai myöhemmin raja nousee jälleen kiistaksi. Usein rauhanneuvottelut ovat etenkin sotatoimien jälkeen pitkäkestoisia ja vaikeita. Vaikka ei olisi käyty ilmisotaa, etenkin kahdenkeskinen rajanveto voi venyä. Muun muassa Tarton sopimustunnustelut Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä kestivät yli kaksi vuotta 1918‒20 ja vaativat Tallinnassa, Tartossa, Riikassa ja Rajajoella viisi neuvottelukierrosta ennen Tarton sovintoon päätymistä. Suomalaisten Tartto-neuvottelijoiden agenda kertoo, kuinka tosissaan he olivat sopimusaikeissaan. Niinpä ensimmäisessä kokouksessa pohdiskeltiin pääasiassa siitä, oliko maiden välillä muka sotatila ja mikä on ’Venäjä’, jonka kanssa pitäisi neuvotella. Viimeisimmissä neuvotteluissa mukana oli jo maan poliittinen eliitti ja asiat oli fokusoitu ja hierarkisoitu tarkasti. Prosessi oli kypsyttänyt – mikä olikin tärkeintä ‒ molempien osapuolten yhteistä tahtotilaa neuvotteluiden saattamiseksi myönteiseen päätökseen. Ilman aitoa tahtotilaa, tunnustelut junnaavat paikoillaan ja edessä on jäätynyt konflikti. Yhdessä neuvoteltu rajalinja on poikkeuksetta kompromissi: kummankin osapuolen on luovutettava jotakin itselleen tärkeää.
Hallitsematon maahanmuutto uhkana
2000-luvulla rajaliikennettä on kuumentanut hallitsematon maahanmuutto. Suomessa viimeisin osoitus siitä oli vuodenvaihteessa 2016 itärajan pyhyyttä loukannut operaatio, jossa Sallan ja Raja-Joosepin ylityspaikkojen eli ns. arktisen väylän kautta pyrki maahan polkupyörillä satoja laittomaksi katsottuja turvapaikanhakijoita. Kyse oli organisoidun venäläisliigan toiminnasta ja ihmiskaupasta. Painetta Suomen rajoilla lisäsi se, että Norjan Storskogin rajanylityspaikka Kirkkoniemen lähellä suljettiin tulijoilta. Nykyoloissa tämäntyyppinen ihmisten välineellistäminen oman politiikanteon keinoksi nähdään potentiaaliseksi uhaksi, minkä takia rajavartiointia on lisätty ja alettu kiivaasti keskustella raja-aitojen tarpeellisuudesta ja tarpeettomuudesta (mm. Yle-uutiset 19.5.2022; Jussi Laineen mielipide HS 7.5.2022; Yle-uutiset 20.5.2022).
Vyöhykkeet ja aidat ilmentävät epäluottamusta
Suomalaisten harjoittama rajapolitiikka on viimeisen parinsadan vuoden aikana ollut pääsääntöisesti linjan tilkintää eikä kulkukäytävien avaamista. Sulkemisen suunta on ollut ensisijaisesti itä, joskin myös läntistä Tornionjokilinjaa ja pohjoista vapaata rajanylitystä yritettiin turhaan tukkia sekä sesonkityöläisiltä että poroilta Suomen sodan (1808‒09) jälkeen. Rajavyöhykkeen laajuus kertoo, kuinka hyvin rinnakkaiselo naapurusten kesken on onnistunut. Lännessä ja pohjoisessa ei ole laajoja eristäviä vyöhykkeitä, etelässä on ’luonnollinen’ meriraja, mutta sen sijaan idässä Venäjän puolella on jopa sadan kilometrin laajuinen kontrolloitu poikkeusalue.
Kuten rajavyöhykkeet, myös valtioiden kohtaamispinnat, raja-alueet, profiloituvat hyvinkin poikkeaviksi eri historiallisina aikoina. Toisistaan riippuvaiset raja-alueet ‒ kuten nykyiset Keski-Euroopan tiheään asutetut ydinseudut, missä työvoima ja tuotantolaitokset sijaitsevat rajojen vastakkaisilla puolilla ‒ elävät samassa keskinäisrytmissä. Vuorovaikutteiset rajaseudut, kuten Tornio-Haaparanta-seudun malli, toimivat nekin sopuisasti keskenään. Kontrolloiduilla rajaseuduilla on säännölliset passi-, viisumi- ja tullitarkastukset, kuten on tähän asti ollut Suomen ja Venäjän rajalla. Suljetuilla raja-alueilla, kuten Koreoiden välillä (ja aikoinaan jaetussa Berliinissä), tiukkaa rajanylityskontrollia on vahvistettu entisestään näyttävillä aitauksilla ja miinakentillä. Ne, samoin kuin laajat rajavyöhykkeet, ilmentävät osapuolten välistä syvää epäluuloa, kunnioituksen puutetta ja vihamielisyyttä.
Piikkilanka-aita Kannaksella
Myös Suomen historiasta on
löydettävissä ennakkotapaus aidanrakentamisesta ‒ kun ei oteta huomioon
Salpalinjan kiviketjua tai muita sodan varalta rakennettuja maastoesteitä.
Kannaksen rajaseudun ihmiset kyllästyivät nimittäin venäläisten harjoittamiin
ilmatilaloukkauksiin, ja alkoivat omaehtoisesti ja paikallisin voimin rakentamaan
piikkilanka-aitaa 120 kilometrin rajalinjalleen. Aita valmistui 1938. Kuten on traagisesti
tunnettua, tankkien vyöryessä kapean rajan yli, heiveröisellä
piikkilanka-aidalla ei ollut mitään merkitystä. Sillä oli kuitenkin merkitystä
paikallisille asukkaille: he olivat tehneet edes jotain yhteisönsä eteen.
Olkoonkin, että sillä tuuditettiin itseä vain valheelliseen turvallisuudentunteeseen.
Piikkilangan seuralaisia historiassa ovat olleet rajaseutujen erityismääräykset
ja -lait (yksistään 1920-luvulla kymmenkunta), äärioikeistolainen muukalaispuhe,
perättömät ilmiannot, poliittisesti epäluotettavien henkilöiden pakkomuutot ja
kansallisesti legitimoitu vihapuhe. Vaikka historia ei koskaan toistu
sellaisenaan, on menneen opetukset tunnettava.
