Olin ensimmäistä kertaa käymässä Mustion kartanossa, Lohjan takana. 1700-luvun tyyliin rakennettu puinen päärakennus on kunnostettu museoksi, ja opas palautti meidät Professoriliiton seminaariin osallistuneet 1700–1800-luvun yläluokan elämään. Kansainväliseen, ylirajaiseen, säätyyn sidottuun muodolliseen elämänmenoon. Kuinka ruotsalais-venäläinen sukukunta onkaan ollut. Korkeita huoneita, kustavilaisia sohvia, kartanon omistajien maalauksia ja kuninkaiden kuvia seinillä, maisemat tapeteissa. Ja paljon ikuisuutta symboloivia antiikin veistosten jäljennöksiä siellä täällä.
Sekä asukkaina neljä kummitusta. Eteisessä kuva toisesta Suomen henkilöautoista ikinä vuodelta 1902. Puistossa vandaalien jäljiltä päätön nymfi. Korkea portti, jonka takana pieni kirkko ja sen torni. Erinomaisen makoisaa ruokaa tarjoava ravintolarakennus, majoitustiloja, sauna joen partaalla. 1600-luvun ruukkimiljöön maisema on vielä hahmoteltavissa. Julisteessa mainostettiin kuun vaihteen Halloween-juhlia.
Ja sitten kertomus venäläisestä Mariesta, joka omisti
miehensä kanssa kartanon Kytäjän lisäksi. Mutta minua kiinnosti sittenkin
eniten Marien ainoaksi jäänyt kirja, jonka hän sinnikkäästi kirjoitti miehensä
kotikielellä ruotsiksi nimellä En qvinna
af vår tid, suomeksi Aikamme nainen.
Luonteenkuvaus (käännös Benita Holopainen 2009).
Marie (1840–1870) oli yläluokkaisen maa-aatelisen, kreivin
ja dekabristin Vladimir Mussin-Puskinin ja Aurora Karamzinin sisaren Emilie
Sjernvallin tytär. Emilie oli Viipurin läänin maaherran tytär. Dekabristit
olivat liberaaleja upseereita, jotka nousivat Venäjällä kapinaan vaatimaan
maaorjuuden poistamista ja olojen länsimaistamista. Vanhemmat kuolivat Marien
ollessa alaikäinen. Pietarissa syntynyt Marie muutti äitinsä kuoltua Suomeen
1845 tätinsä Auroran kasvatettavaksi. Nuori Marie opiskeli kotiopettajattarien
ohjauksella pianonsoittoa sekä muita tytöille sopivia ja tarpeellisia
seurustelutaitoja myös Ranskassa – ranska oli perheen kotikieli – varakkaiden
aatelisperheiden lasten tavoin.
Marie avioitui 20-vuotiaana Suomessa kaartinupseeri, sittemmin senaattori ja ministerivaltiosihteeri Constantin
Linderin kanssa 1860, ja pariskunta asettui 1861 Kytäjän kartanoon. Huolimatta
aivan liian varhaisesta erinäisistä sairauksista johtuneesta kuolemastaan (Marie
Linder menehtyi vain 29-vuotiaana), hän ehti synnyttää neljä lasta – Emilien, Hjalmarin,
Marian ja Valdemarin, joista jälkimmäinen kuoli pienenä. Kreivitär Marie osallistui
tavan mukaan rouville soveliaisiin harrastuksiin ja myös hyväntekeväisyyteen,
elettiinhän suuria nälkävuosia.
Mutta mikä huomionarvoisinta, hän ehti myös kirjoittaa
kirjan, joka julkaistiin 1867 Helsingissä Theodor Sederholmin toimesta. Jo sitä
ennen hän oli julkaissut pieniä kirjoitelmia samaisen Theodorin liberaalissa lehdessä
ja Zachris Topeliuksen tukemana. Marien kirja oli puolidokumentaarinen
autobiografia. Teos käsittelee naisten asemaa. Pitäisi sanoa ahdasta asemaa:
naisten vähäistä ja kapeaa koulutusta, holhousvallan alaisuutta, elämän vaihtoehtojen
vähäisyyttä, kahlittua ilmaisuvapautta. Aiheet olivat niin arkoja, että Marie
kirjoitti sanomansa taitelijanimellä Stella, tähti.
Otteita profeministi Marien tekstistä 1867:
”Minua ihmetyttää, että
rouvanne on niin rohkea, vaikka hän on vain nainen.”
”Minä haluan olla vapaa,
vapaa kuin leijona metsässä! En voi sietää mitään pakkoa.”
”Minun mieheni, ha ha ha.
Ei, sellaista minulla ei ole enkä aio ottaakaan! Se kuulostaa liian
naurettavalta.”
”Euroopassa ihmetellään
kovasti, jos naimattomat naiset matkustavat yksinään.”
”Haluan nauttia
vapaudesta koko se ihanuudessa, siitä että voi huomaamattomana ja tuntemattomana
kulkea sitä tietä, jonka tuntee hyväksi, ja että voi, vaikka onkin nainen,
tarkastella kaikkia yksityiskohtia, katsella sitä mikä kiinnostaa eikä tarvitse
tilittää jokaista askeltaan.”
”Tapahtumien täytyy
taipua minun tahtooni, ei minun niiden edessä.”
”Onneksi äitini omaisuus
on saattanut minut asemaan, jossa voin elää itsenäisesti ja ja seurata sydämeni
ääntä.”
”Kaikki hänen ympärillään
oli jäykkää, kylmää, kursastelevaa ja lordi näytti järjestäneen kaiken niin,
ettei mikään ulkopuolisesta maailmasta saavuttanut häntä.”
”Tähän lisätään vielä se pinnallinen kasvatus, joka on enemmän tarkoitettu salonkeja kuin yksinäisyyttä varten…lady kärsi kaikin tavoin, hänen oli parempi kuolla pois tästä kärsimysestä, joka ei ollut edes kivuliasta kärsimystä, vaan ainoastaan hidasta riutumista.”
Nuoren Marie Linderin tekstit pursuavat unelmia vapaudesta, mutta hän kirjaa ilmeisen masentuneena, että yläluokkaisen 1860-luvun naisen todellisuutta kahlitsi yksinvaltaisen aviomiehen kontrolli, yksinäisyys ja teennäiset salonkisuhteet. Pinnallinen kasvatus ja heikko koulutus eivät voineet antaa elämän voimaa, ei näköaloja yhteiskunnalliseen ajatteluun.
Teksti oli aikanaan todella rohkea. Topelius esitteli sitä Marien kuoleman jälkeen ja ihmetteli ääneen Marien radikaalia ja liberaalia naisten vapautuksen sanomaa aikana, jolloin John Stuart Millin kuuluisa teos The Subjection of Women ilmestyi vasta kaksi vuotta myöhemmin 1869 (suomeksi Naisen asema 1910; sen käänsi helsinkiläisen tyttökoulun kielten lehtori Lyyli Vihervaara). Teoksessaan Mill korostaa, että sukupuolten oikeudellinen epätasa-arvoisuus ja yhteiskunnassa vallitsevat arvot ja asenteet olivat suurimpia esteitä ihmiskunnan kehitykselle. Kuinka kauaskatseisia nuo 1860-luvun silminnäkijät ja kokijat olivatkaan.
Itse olen
sitä mieltä, että yhdenvertaisuuteen taipumattomien miesten sisäinen heikkous
ja kapea ymmärtämisen taso ovat edelleen esteenä yhteiskuntien ja yhteisöjen sisäiselle tasa-arvokehitykselle.
Ajattelemisen aihetta antoi Marien teos; siispä, kiitos kollegat kirjasta!
Lisälukemista:
Linder Marie, Aikamme
nainen. Luonteenkuvaus. Antikvariaatti Vilho. 2015.
Lehto Katri, Kytäjän kreivitär. 1985.
Mill John Stuart, Naisen asema. 2004.
Wickman M., Marie Linder. 2003.
