Kun taivallat Valamon pääsaarella
kellojen loittonevassa kumussa kapeita metsäisiä polkuja ohi munkkien navetan,
pelloilla märehtivät lehmät, paksut männynrungot ja siistit halkopinot, saavut
rantaan, joka jyrkän kallioisena muistuttaa häkellyttävästi pohjoiskarjalaisen
Kolin maisemia. Se ei ole sinänsä outoa, sillä molemmat kuuluvat laajaan
Laatokan valuma- ja luontoalueeseen. Rannasta maisema avautuu Laatokalle, joka
keinuu kesäisessä tuulenvireessä, kauempana kelluu pari soutuvenettä, paikallisia
kalastajia. Lokkien kirkuna, kesän huumaavat tuoksut, turistilaivan kaukainen
aura vedessä. On niin totta, mitä sanotaan Laatokkaan viitaten pyhän paikan tunnusta. Kuin myös se,
mitä tutkijat puhuttelevat siniseksi tilaksi (blue space) tai liminaalitilaksi – maa- ja vesielementin
kohtaamisen mystiseksi kohtaamispaikaksi.
Olen käynyt kokemassa Valamon ja
laajemminkin Laatokan rantojen samalla kertaa tyynnyttävää ja hämmentävää moni-ilmeisyyttä
ja moniäänisyyttä useampia kertoja. Valamossa olin viimeksi kollegani Henrik Meinanderin johtamien
opintoretkeläisten kanssa. Laatokan rannat taas kiersimme Laatokka-hankkeeni tutkijoiden kanssa. Kyseisen kenttäretken
tuloksena on juuri ilmestynyt laiturilukemiseksikin sopiva teoksemme Laatokka. Suurjärven kiehtova rantahistoria
(SKS 2021), joka on luettavissa myös e-kirjana.
Laatokan pohjoisosat, joita
hallinnoitiin Suomesta käsin 1812–1940 ja vielä 1941–1944, ovat etenkin suomalaisevakoille
rakkaita, suorastaan intiimejä, viiltävän ikävän ja kultareunaiseksi
patinoituneen lapsuuden paikkoja. Laatokan ja sen noin 500 saaren luonto on
saanut muistelijat toistelemaan järviseudun ihanuutta,
mustikka-kanerva-kankaita, läntisiä hiekkarantoja, pohjoisia kallioita, kalansaaliita,
norppien leikkiä vedessä. Veteen liittyvä aistikokemus laukaisee usein nostalgisen
muistamisen, ja nostaa esille
kokemushistorioita veden äärellä työskentelystä, rannan tuoksu- ja makuelämyksistä,
merkitykselliseksi koetuista maisemista sekä uimisen ja hiekan tuottamista tuntoaistimuksista,
mutta myös kuuloaistein havaittavasta vedellisestä äänimaisemasta. Kun
laskeudumme laiturilta veteen, aistimme terävöityvät niin kesällä kuin
talvellakin.
Laatokka on kuitenkin paljon muutakin kuin menneen muistelua tai
nykyturistien luontomatkoja Sortavalan saaristoon tai Valamon luostariin.
Suomen aikana Laatokan rannat teollistuivat vauhdilla. Käkisalmen ja
Pitkärannan sahat ja sellutehtaat suolsivat puuta maailman markkinoille, rahaa
omistajiensa pankkitileille ja hyvinvointia työväenluokalle. Jänisjoen jokiuoma
valjastettiin samassa metsäteollisuushuumassa, ja se tarjosi rutkasti töitä ja
särvintä laajasti ympäristöönsä, niin maalaiskyliin kuin urbanisoituviin yhteisöihinkin.
Rannat modernisoituivat myönteisesti, mutta muutoksella oli myös pimeä
puolensa: Hanakan teollistumisen myötä vesistö ja ympäristö alkoivat saastua,
mitä edisti myös rantojen kehittyvä maatalous. Neuvostoliiton aikana
1960-luvulla Laatokkaa pidettiin jo tuhoutuneena, kehuttiin kuolleeksi.
Siitä, Euroopan suurimmasta järvestä, ei kuitenkaan tullut haisevaa saastemerta
– meidänkin onneksemme. Nykyään satelliittikuvat kertovat, että järven vesi on
suhteellisen hyvässä kunnossa. Jopa eteläisen Laatokan matalat rannat ovat
puhdistuneet. Huomionarvoista Laatokan suojelutyössä ovat olleet
1980–1990-luvun vesistötutkijat silloisesta Joensuun yliopistosta ja
Petroskoista Karjalan tutkimusakatemiasta nostamalla ongelmat julkisuuteen.
Neuvostoliiton hajoaminen oli omiaan puhdistamaan rantoja, kun kolhoosit ja
sovhoosit lakkautettiin ja teollisuus mykistyi hetkeksi.
Viimeisin tiukka debatti Laatokan suojelusta on käyty Ladoga Skerries eli Laatokan luotojen kansallispuistosta, joka
vihdoin lähes neljänkymmenen vuoden jälkeen joulukuussa 2017 julistettiin
suojelualueeksi. Vaikka yhäkin on osin epäselvää, ainakin paikallisille, mitä
se kansallispuisto oikein tarkoittaakaan, on Sortavalan saaristoalueen
nimeäminen kansallispuistoksi merkki Venäjän valtion muuttuneesta
suhtautumisesta luonnonsuojeluun.
Laatokan pitkä historia kertoo paitsi Suomen ja Neuvostoliiton
rajajärvestä, myös kansainvälistymisen edellyttämistä vesi- ja
kontaktiverkostoista, teollistumisen moni-ilmeisyydestä, luonnonsuojelusta
mutta myös erilaisista tavoista muistella luontoelementtejä. Suuri Laatokka
nähtiin veden asukkaiden, kuten merenneitojen, Näkin ja Vetehisen kotina, sekä lempeänä
neitona, jonka syleilyyn oli ihana antautua. Toisaalta sitä kuvattiin kovana ja
julmana syöjättärenä, joka ahmi kalastajia ja tottumattomia kulkijoita mustaan
kitaansa. Laatokka on mielletty feminiiniksi, ikäänsä, luonnettaan ja
ulkonäköään muuttavaksi viekoittelevaksi naiseksi, joka hallitsi kokeneimpiakin
miehiä:
”Maamme
karuimpana ja vaarallisimpana merenä Laatokka ansaitsee miehisen miehen,
merimiehen… kunnioituksen.”
Näin kesäaikaan Laatokka kutsuu jälleen seireeninlaulullaan tuhansia
suomalaisiakin matkailijoita äärelleen, ihmettelemään ja ihastelemaan sen arvoituksellista
kauneutta. Kunhan päästään koronarajoituksista. Tulevaisuudessa, kunhan viheliäinen
kulkutauti hellittää, on ilmeistä, että meille läheisestä suurjärvestä tulee
entistäkin suositumpi matkailukohde.
Teoksemme tutkimuksellisena raamina on uusi
rantahistoria, joka ammentaa ideoita ympäristöhistoriasta, ylirajaisesta historiasta
ja moniaistisesta tutkimussuuntauksesta. Transnationaalinen ympäristöajattelu kyseenalaistaa tiukkoihin
kansallisvaltoihin rajatut historiatulkinnat, mutta myös luonnonperinnön
kansallisen luonteen. Laatokkakin on kautta vuosisatojen edustanut enemmän kuin
vain Suomea, Neuvostoliittoa tai Venäjää. Se on osa
meidän yhteistä, ylirajaista luonnon- ja kulttuuriperintöä.
Näillä sanoilla toivotan aurinkoista rantakesää ja
mittumaaria!
***
Lisälukemista:
Lähteenmäki Maria (toim.), Laatokka. Suurjärven kiehtova rantahistoria.
SKS:n toimituksia 1469. SKS. Helsinki
2021.
Kirjoittajat: Isaac Land, Kati Parppei,
Karl-Erik Michelsen, Pertti Rannikko, Simo Laakkonen, Anna Bolotova, Jarkko Koukkunen,
Alfred Colpaert, Augustine-Moses Gbagir, Ismo Björn, Oona Ilmolahti, Alexander Osipov
ja Maria Lähteenmäki.
