Aamu-uutiset kertoivat meille, että joukko vantaalaisia koululaisia kaatoi toverina maahan ja mukiloi hänet vakavasti. Tapaus videoitiin ja se kiertää netissä. Surullista, sanovat asiantuntijat. Kiusaajien profiileja yritetään määritellä: yksimielisiä ollaan siitä, että kotitausta, suhteet vanhempiin, yksinäisyyden ja turvattomuuden tunteet, heikko itsetunto jne. tekijät vaikuttavat siihen, miten joistakin lapsista tulee kiusaajia. Psykologit korostavat, että lapsi oppii matkimalla, aikuiset ovat aina malleja lapsille. Kouluammattilaiset taas muistuttavat, että ennaltaehkäisyyn ollaan havahduttu jo kouluissa, ja siellä on harjoiteltu ”tunnevuorovaikutustaitoja”, ”ryhmäytymistä” ja ”kiva koulu”-mallia, ja että kiusaaminen olisi vähentynyt.
Mikä sitten lapselle rangaistukseksi. Koulujen johtokunnaat voivat erottaa häiriökäyttäytyvän oppilaan kuukaudeksi, lievemmissä tapauksissa annetaan jälki-istuntoja ja oppilaan vanhempien kanssa käydään kasvatusneuvotteluja. Vakavimmissa tapauksissa toimet ovat järeämpiä ja lastensuojelujohtoisia. Lukuisissa tapauksissa ainoa todellinen seuraus on kuitenkin se, että kiusattu oppilas siirretään tai siirtyy toiseen kouluun ja kiusaajat jatkavat toimiaan.
Mutta mitä tehdä tapauksissa, kun kiusaaminen tapahtuu yliopistoissa, niin sanotuissa älykkäissä yhteisöissä? Kaikki, siis kaikki, yliopistoissa työskentelevät tietävät tapauksia, joissa joku yhteisössä on joutunut kiusaajakollegansa, esimiehensä tai hallintohenkilökunnan kiusaamisen ja henkisen väkivallan kohteeksi: mustamaalaamista, jopa kollegan kirjeiden avaamista, kollegan antamien opintopisteiden väärentämistä, perättömien väitteiden levittämistä: kiusaamiseen liittyy jopa rikolliseksi tulkittavaa toimintaa henkisestä väkivallasta puhumattakaan. Jos tehtäisiin kysely, kiusaamisen kärkisyiksi varmaankin nousisivat silkka kateus, kollegan menestys, suosio opiskelijoiden keskuudessa sekä kiusaajan oma turhautuneisuus ja riittämättömyyden tunne. Tässä suhteessa koulukiusaajan ja yliopistokiusaajan välillä tuntuu olevan tulokulmaero: koulukiusaaja kiusaa sisäisistä paineista, yliopistokiusaaja ulkoisista ärsykkeistä.
Kaikki yliopistoissa tietävät myös sen, että harva ryhtyy puolustamaan kiusattua, katse käännetään pois, ei haluta nähdä, ei haluta puuttua, ei haluta uskoa, ei haluta joutua huonoon valoon lähiesimiesten tai esimiesten silmissä. Pakko ajatella pitkää tulevaisuutta yliopistossa, parasta olla hiljaa. Vanhemmat kollegat neuvovat nuorempia, että ajattele uraasi, älä puutu. Ja vaikka asia vietäisiin yliopiston johdon tietoon, se ei välttämättä johda mihinkään, sillä hallinto suojelee aina itse itseään, niin kuin äiti lapsiaan. Yliopiston johtokin saattaa kääntää katseensa, ei jaksa puuttua kuin minimaalisesti; kehotetaan korkeintaan hallintoa uudistamaan käytäntöjä. Ainoa konkreettinen toimi, mitä ehkä osataan tehdä, on kiusatun siirtäminen toiseen yksikköön, ja yliopistokiusaaja saa jatkaa toimiaan. Sikäli mekanismi tuntuu olevan sama kuin alakoulujen ratkaisuissa. Harvoin kuulee, että yliopistokiusaaja olisi saanut edes varoitusta; puuttuminen yliopistokiusaamiseen tuntuu olevan löperöä ja pinnallista. Aikuisten kiusaaminen tuntuu olevan liian kiusallista kaikille. Vaikka yliopistoilla pitää olla nimettyjä reittejä, kuinka yliopistokiusaajat saataisiin kuriin, ei ne välttämättä toimi käytännössä tai niitä ei käytetä.
Asia on ilmeisen arka; ehkä pelätään sitä, että ongelma revähtää käsiin, että avataan Pandoran lipas, ei osata puuttua, ei ole asiantuntemusta eikä kokemusta, tai ei viitsitä, ei jakseta, who cares. Olisi toivottavaa, että kun yhteiskuntatieteilijät huomaavat tarttua yliopistokiusaamiseen tutkimuskohteena, he haastattelisivat nimenomaan yliopistoissa työskenteleviä eivätkä lukisi kaikissa yliopistoissa hyväksyttyjä hienoja ohjeita, sillä ne puhuvat aivan toista kieltä kuin todellisuus ruohonjuuritasolla.
Historian jänteellä katsottuna yliopistokiusaaminen ei ole uusi ilmiö: yliopistoissa naisia on systemaattisesti väheksytty ja todennäköisesti myös enemmän kiusattu kuin miestutkijoita kautta 1900-luvun. Vuosisadan alkupuolella sukupuolen lisäksi poliittiset motiivit johtivat vasemmistoa edustaneiden tutkijoiden kiusaamiseen, syrjimiseen ja mustamaalaamiseen yliopistoissa, samoin tiedetään olleen etnisyyteen (mm. juutalaisiin kohdistuvaa) liittyvää yliopistokiusaamista.
Modernissa, nykyisessä yliopistojärjestelmässä edellä mainittuja kiusaamisen motiiveja – sukupuoleen, poliittiseen orientaatioon, toisinajatteluun, toisenlaisuuteen, etnisyyteen liittyviä – ei haluta enää tunnustaa ja tunnistaa.
Kuitenkin on tosiasia, että yliopistokiusaaminen jatkuu yhä edelleenkin monimuotoisena harmaalla vyöhykkeellä. On vaikea käsittää, miksi asiaan ei puututa kaikella vakavuudella.
