Suru-uutinen professori Hannu Soikkasen
poismenosta (9.5.2020) saavutti minut vasta tänään, kun Sdp:n
historiatoimikunnan kokouksessa ex-pääjohtaja Erkki Liikasen, professori Seppo
Hentilän, professori Pauli Kettusen, toimikunnan sihteerin Jukka Hakon ja taloustieteilijä
Jukka Pekkarisen ja historioitsija Tapio Bergholmin kanssa yhdessä muistelimme
kunnioittaen työväenliikkeen historiantutkimuksen grand old mania. Meillä kaikilla oli omat muistomme ja
sattumuksemme Soikkaseen liittyen.
Oman ammattihistorioitsijaurani aamunkoiton
näkökulmasta Hannulla oli suuri merkitys. Kun opiskelin Helsingin yliopistossa
historiaa ja yhteiskunnallisia aineita 1978–82 ja työskentelin Työväen
Arkistossa sen jälkeen, sosiaalihistorian professori Soikkasen luennot ja
osaamisalue olivat juuri niitä, jotka kiehtoivat erityisesti mieltäni. Hannun
nostamia teemoja olivat tavallisten ihmisten arki, poliittinen aktiivisuus ja
mobilisaatio, paikallinen toimijuus versus keskusvalta, sisällissodan
moni-ilmeisyys, Sdp:n sisäiset valtakamppailut, mikron ja makron lomittaminen,
erityisen ja yleisen suhteet.
Luennoitsijana Soikkanen oli
touhukas, setämäinen ja herätti kiinnostusta pohtimalla ääneen eri
mahdollisuuksien historiaa, vaihtamalla näkökulmaa arjesta vallan kamareihin.
Hän antoi opiskelijoille kuvan itsestään helposti lähestyttävänä, korrektina ja
miellyttävänä ihmisenä. Tenttivastausten sivuun hän kirjoitti rohkaisevia kommentteja
”hyvä havainto”, ”hyvin sanottu” jne. Huomasi, kuinka tarkkaan hän luki
vastaukset, ja kuinka velvoittavana hän piti opettamista.
Kun sitten olin saanut maisterinpaperini
käteeni ja työskennellyt Työväen Arkistossa työväenliikkeen tutkijoiden seassa
muutamia vuosia, alkoi minua harmittaa seikka, ettei työläisnaisista ollut
tehty juuri mitään akateemista tutkimusta. Järjestin työläisnaisliikkeen aineistot
arkistossa, mutta kukaan ei niitä käyttänyt. Ilmaisin huoleni Hannulle, ja
kerroin – 1980-luvun yltäkylläisyydessä kun elettiin – että Suomen Akatemia
jakaa hankerahaa naistutkimukseen. Vuonna 1984 dosentti Päivi Setälä oli saanut
ensimmäisen naishistorian hankkeen rahoituksen, mutta sen projektin kaikki
osatutkimukset käsittelivät porvarillisia naisia. Ehdotin, että voisin tehdä
hakemuksen hankkeeksi, ja tarvitsisin siihen professorin allekirjoituksen.
Soikkanen suostui yhdellä ehdolla; tutkimus pitää saada sitten valmiiksi. Minä vakuutin
käsi sydämellä, että kyllä tulee. Ja niinpä saimme rahan ja pääsin tekemään ensin
lisensiaattitutkimustani ja Helsingin yliopiston historian laitokselle
assistentiksi siirryttyäni väitöskirjaani ”Mahdollisuuksien
aika” (1995). Ilman Hannun allekirjoitusta tutkimusrahaa ei varmaankaan
olisi tullut. Iso kiitos Hannu Soikkaselle tien näyttämisestä ja portin
avaamisesta.
Jo väitöskirjallaan ”Sosialismin tulo Suomeen” (1961) Soikkanen
viitoitti omaa kiinnostustaan nimenomaan työväenliikkeen historiaa kohtaan,
mutta samalla loi pohjaa meille monille nykyisille professoreille, joiden
tutkimusintresseihin kuuluu työväen ja työväenliikkeen historia ja kansanvallan
kehityskulut. Väitöksensä jälkeen Soikkanen teki paljon tilaustöitä, mutta
itselleni tärkeitä lähdekiroja ovat olleet ”Luovutetun
Karjalan työväenliikkeen historia” (1970), ja käsikirjana tietysti Sdp:n
historiasarja ”Koti kansavaltaa” (1975,
1987, 1991). Kun Soikkanen täytti 60 vuotta 1990, pääsin mukaan kirjoittamaan
artikkelin hänen juhlakirjaansa ”Jännittävä
työväenhistoria” (toim. Marja Rantala). Kirjan nimi kuvaa osuvasti
Soikkasen asennetta historiantutkimukseen. Kun juhlakirjoja tulikin kaksi,
päivitteli Soikkanen asiaa aidosti ihmetellen ja ihastellen.
Lämmin kiitos opettajalle ja
ohjastajalle, professori Hannu Soikkaselle, kunnioitettu on sinun muistosi.
Hannu Veli Soikkanen (s. 4.8.1930 Kuusankoskella, k.
Helsingissä 9.5.2020). Työläisperheestä kotoisin. Isä autonkuljettaja Albin
Soikkanen, äiti Naima Sihvola. Ylioppilas Kouvolan lyseo 1949, FK 1953, FM
1954, FL 1955, FT 1965 Turun yliopisto. Turun yliopiston Suomen historian
dosentti. Helsingin yliopiston talous- ja sosiaalihistorian dosentti 1967. Sosiaalihistorian
henkilökohtainen ylim. professori 1976–1993 Helsingin yliopisto. Puoliso TK,
lehtori Vuokko Puttonen 1957. Lapset Kalle 1958, Antti 1960 ja Kaisa-Leena 1964–1987.
