Ajankohtainen pakolaisuus-keskustelu saa palauttamaan mieliin myös omat kotoperäiset pakolaisemme. Olen tässä edistänyt muiden töiden lomassa ja pikkuhiljaa pientä kirjoitushankettani, jonka aineiston kokosin vuosia sitten Petroskoissa Karjalan Tiedeakatemian kellariarkistosta. Vahtinani arkistossa oli kaksi iäkästä tätiä, jotka tarjosivat minulle päivittäin Äänisen ahventa, ruisleipää ja tsaikkaa.
Raakatekstini käsittelee suomalaisten punaisten naispakolaisten kokemuksia Neuvosto-Karjalassa. Kaivoin käsikirjoitukseni esille, kun aloitin pari vuotta sitten joensuulaisten ym. kollegojeni kanssa tehdä August Wesleyn elämäkertaa. Wesleyn perhe oli työpakolainen, amerikansiirtolaisia 1900-luvun alusta. Sittemmin 1917 nuoreksi mieheksi varttunut August Wesley jätti lännen ja osallistui Suomessa sisällissotaan, pakeni Venäjälle, liittyi Muurmannin legioonaan ja päätyi monien vaiheiden jälkeen Viroon. Suomeen hänellä ei ollut enää koskaan tulemista, siitä viranomaiset pitivät huolen. Aihepiiristä kiinnostuneille tiedoksi, että Wesley-kirjamme ilmestyy näillä näkymin ensi vuoden puolella.
Asia on noussut laajemminkin ajankohtaiseksi muun pakolaiskeskustelun siivittämänä. Televisiossa äskettäin nähty, AJ Annilan ohjaama Ikitie-elokuva on koskettavan surullinen kertomus suomalaisten utopistien lohduttomaksi käyneestä asemasta Venäjän Karjalassa 1920-30-luvulla. Kun olin professorivaihdossa aikanani Petroskoissa, asuin Lohijoen tuolla puolen uudessa kerrostalossa, joka oli rakennettu niiden kasarmien paikalle, joissa nämä utopistit asuivat. Unto Hämäläinenkin muistutti punapakolaisten kohtaloista (HS 31.8.2019) ja moni muu hänen jälkeensä. Sata vuotta sisällissodasta, ja olemme presidentti Sauli Niinistön ja pääministeri Antti Rinteen myötävaikutuksella Suomessakin kypsiä rehabilitoimaan punapakolaiset. Neuvostoliitossahan heidän arvonsa palautus aloitettiin 66 vuotta sitten eli Stalinin kuoltua.
Venäjän Karjalassa punapakolaisten kohtaloksi koitui suomalaisuus aikana, jolloin oikeanlaisen etnisyyden vaatimus hallitsi politiikantekoa. Suomalaiset erottuivat joukosta kielensä, kulttuuristen tapojensa ja usein myös ulkonäkönsä perustella. He olivat liian ahkeria, liian tiedostavia, liian näkyvillä paikoilla. Niin paljon liikaa, että se ärsytti monia vallanpitäjiä ja sellaisiksi haluavia. Vuonna 1935 suomalaisten valtakausi Karjalassa päättyi vakooja- ja nationalismisyytöksiin.
Punapakolaisten ahtaaksi käynyt asema Karjalassa vertautuu monella tapaa tämän päivän etnisen erottelun tarpeeseen, suvaitsemattomuuteen ja vihapuheeseen. Sen kylkiäisenä tulevat puheet rotupuhtaudesta, ’alkuperäisten’ asukkaiden suuremmista oikeuksista, maahanmuuttajien oikeutetuksi katsotusta alhaisemmasta asemasta sekä lopulta ’totuudet’ enemmän ja vähemmän kehittyneistä kansoista. Historiasta tunnemme näitä tarinoita jo niin paljon, että tiedämme niiden johtavan lähes aina verenvuodatukseen.
Mitä tulee suomalaisiin nais-iskureihin, taisteleviin sanitaareihin ja brigadiireihin, on kuviteltu hohto heidän arjestaan ollut hyvin kaukana jo ennen suurta puhdistusta, jo ennen sisällissotia. Niinpä ei ole tyydyttävä selvittämään vain teloitettujen lukumääriä, vaan avattava laajempi konteksti; miksi Suomesta ei löytynyt sijaa moniääniselle puheelle 1900-luvun alkupuolella (sisällissodan tirkistysaukko ja leivän puute eivät yksin riitä pakolaisuuden selitykseksi), miksi täältä oli lähdettävä. Mikä on ollut ja on suomalainen mentalitetti, suhde erilaisuuteen, mikä kyky rakentaa ja elää moniarvoisessa yhteiskunnassa.
Karjalaan päätyneiden työpakolaisten ja poliittisten pakolaisten tarinat ovat tarinoita suomalaisuuden olemuksesta, meistä ja meidän maasta. Historian näkökulmasta katsottuna 1900-luvun alkupuolen suomalaisuus ei näytä houkuttelevalta: olisinko minäkin lähtenyt isoisäni August Tervon tapaan Amerikoihin: August tuli takaisin, mutta itse en ehkä olisi tullut.
