Ostin muutama vuosi sitten
perheeni kanssa mökin Pälkäneeltä ja olen uteliaana tutustunut perushämäläiseen
heimoon. Seutu on niin sanottua Sydän-Hämettä, noin 40 km Tampereelta, ja sama
mokoma Hämeenlinnasta, Hattula, Hauho ja Kangasala naapureina, Helsingistä 150
km. Hämeenlinnan suunnasta tultaessa maisemaa maalaavat isot järvenselät, pienet
pellot, metsät, lujaa ajettava Tampere-Lahti-tie, jonka pysäkki Pälkäneen kirkonkylä
on. Rikas floora ja fauna kertovat läheisestä suhteesta luontoon.
Historiasta kiinnostunut näkee, että
seudulla on asuttu jo pidempään. Tien reunassa oleva raunioitunut keskiaikainen
Pyhän Mikaelin kirkko 1500-luvun alusta kertoo kunnan remonttirahojen
vähäisyydestä. Kirkonkylän halki virtaava kapea, Pälkäneveden ja Mallasveden
yhdistävä Kostianvirta on taas tuttu taisteluista, joista kerrottiin jo
kansakoulun lukukirjoissa. Virran rannalla on rekonstruoitu maamerkki
Kostianvirran puolustuslinnoituksesta, jossa suomalaiset kenraalimajuri Carl
Gustaf Armfeltin johdolla yrittivät estää venäläisten läpimurtoa lokakuussa 1713.
He epäonnistuivat ja venäläiset joukot miehittivät Suomen komentajansa Fjodor Apraksinin
johdolla pahamaineisen ison vihan aikaan. Paikalliset pakenivat metsiin ja
piilopirtteihin, ja kivikirkko ryöstettiin putipuhtaaksi. Itäisessä osassa
Pälkänettä on vanhaa torppariseutua pienine tupineen, siellä täällä seisoo
isompi talonpoikaistalo; sisällissodan aikana täälläkin taisteltiin ja
teloitettiin väkeä. Viime vuonna mm. Luopioisiin saatiin vihdoin laatta
punaisten teloituksista. Toisin kuin muutamat Hennalan punavangit, he olivat
saaneet pitää päänsä.
Tästä näkökulmasta luin
huvittuneena Suomen Kuvalehdessä
(10.5.2019) olleen jutun 55 pälkäneläisen pääkallon keräämisprojektista 1870-luvulla.
Kirkon seudulta koottujen lisäksi ruotsalaiset kallontutkijat johdossaan rotuteorioista
innostunut nuori Gustaf Retzius, mittailivat paikallisten elävien kalloja.
Ideana oli yhdistää Pälkäneen tapaukset isompaan suomalaisaineistoon ja
määritellä lyhyt- ja pitkäkalloisten määrää ja laatua. Ja sitä kautta todistaa
suomalaisten olevan eri (lyhytkalloista) porukkaa kuin ruotsalaiset.
Jotkut etnisten ryhmien militantit
ovat jopa kansainvälisissä tiedekonferensseissa antaneet virheellisesti ymmärtää,
että kallokeräys kohdistui Suomessa ainoastaan saamelaisiin (joiden kalloja
myös kerättiin), mutta kuten tunnettua, kallonkeräys oli paljon laajempi eurooppalaisten
tiedemiesten harjoittama rotuteorioiden kehittämiseen liittynyt ilmiö, joka
nousi kukoistukseensa 1840-luvulta lähtien. Suomalaiset olivat tuohon maailmanaikaan
saamelaisten kanssa samaa pohjoista ja epäilyttävää, mutta samalla
uteliaisuutta herättävää roturyhmää keskieurooppalaisten ja ruotsalaisten näkökulmasta
katsottuna. Minusta ei ole mitenkään erikoista, että suomalaiset ja saamelaiset
yhdistettiin samaksi ryhmäksi, ovathan ne aikojen alussa olleet yhtä heimoa.
Etenkään suomenruotsalaiset
tiedemiehet eivät nielleet yksioikoista suomalaisten siirtämistä alempaan
kastiin, ja niinpä he osallistuivat innokkaasti kallotutkimuksiinkin
osoittaakseen, että ruotsalaistaustaiset suomalaiset olivat ns. parempaa
rotuainesta kuin suomenkielinen rahvas, kuten pälkäneläinen maalaisväestö tai pohjoiskarjalainen
kansa Enossa tai asujamisto venäläisvaikutteisessa vanhassa Valamossa, minne
Retzius seurueineen seuraavaksi siirtyi.
Pälkäneläisten, alkusuomalaisiksi
ajateltujen, kallotutkimus osoitti heidän – jo epäillynkin – lyhytkalloisuuden
vaikkakaan ei kiistatta. Tämä tuli kuitenkin suurin piirtein todistettua ja
väitteisiin saatiin evidenssiä. Tutkimusmatka Pälkäneelle oli hyvin onnistunut
ja nuori Retzius sai nostetta aikalaistensa keskuudessa pätevänä tiedemiehenä. Vaikka
kyllähän jo tuonkin ajan suomalaiset maalaiset tiesivät, että hämäläiset,
karjalaiset ja lappalaiset olivat eri heimoja eikä hämäläiset näin voineet
edustaa koko Suomea. Tämäkin seikka olisi jäänyt lukuisten vastaavien
todistusten seuraan 1800-luvun lopusta kertovan tiedehistorian sivuille, mutta rotuinnostus
ei laantunutkaan uudelle vuosisadalle siirryttäessä. Päinvastoin, se vauhkoontui
järisyttävän väkivaltaisiin mittoihin kansallissosialistien omaksuessa sen
keskeiseksi ideologiansa osaksi kaasunhajuisine seurauksineen.
Toisen maailmansodan jälkeen
kallot unohtuivat arkistojen kellareihin, kunnes etnisen mobilisaation myötä ne
taas löydettiin 1970-luvulta lähtien todistamaan 1800–1900-luvun vaihteen etnisestä
sorrosta. Pälkäneellä kallokysymys nousi esille tänä vuonna syystä, että
ruotsinsuomalainen aktivistiryhmä Ruotsissa tahtoi Karoliinisessa instituutissa
olevat suomalaiskallot palautettavaksi Suomeen, myös säilyneet 40
pälkäneläiskalloa. Pälkäneen seurakunta on luvannut ottaa kallot vastaan, jos
nimittäin ne edes joskus suostutaan luovuttamaan. Karoliinisessa ei olla
asiasta innostuneita.
Näin tieteilijän näkökulmasta
katsottuna tämä kalloraivo tai -buumi on varoittavakin esimerkki niin
sanotuista muotialoista, jotka hurmaavat kansalliset rahoittajat ja tutkijat;
alasta, jonne etenkin nuoret kunnianhimoiset tutkijat rynnistävät mitalit ja
suurhankkeet mielissään. Eikö kukaan jarruttanut? Ei kukaan sellainen, jolla
olisi ollut todellista valtaa. Alan epäillä, onko meidän ajassa samanlaista
hurmahenkisyyttä? Viekö nykyinen etninen tai geenien tutkimus meidät taas
samaan pisteeseen, entä onko järkevää koneistaa ihmiset työttömiksi, entä
ronkkia ilmakehää… mitä vielä? Moni ihmettelee sitäkin, kuinka noin vain
hautausmaita ”ryöstettiin” ja hautarauhaa rikottiin. No, hautausmaat eivät
kylillä olleet välttämättä hyvin hoidettuja. Niiden kunnostaminen, kaunistaminen
ja kukittaminen saivat pontta vasta 1900-luvun puolella, jolloin monet
naisjärjestöt alkoivat propagoida niiden puolesta.
Ai, että millaisia sydänhämäläiset sitten ovat? Ihan ystävällisiä, mutta vähän hitaita, täytyy sanoa: se stereotypia tuntuu ainakin pitävän paikkansa :)
Ks.
Veera Jussila, Suuri kalloretki. Suomen Kuvalehti 10.5.2019, 26–34.
Aira
Kemiläinen (toim.), Mongoleja vai germaaneja, rotuteorioiden suomalaiset. 1985.
