Maisema
on vihreä verrattuna matkalla ohitettuun Etoshan kansallispuistoon, missä puiston
keskusta, Etosha Pan, alkoi jo
vaihtaa väriä suolaisen valkoiseksi. Itse asiassa Oniipan kylä, mihin suomalaiset nostattivat ensimmäisen lähetysaseman
1872 ja sairaalan 1908, on vanhanaikaista kylämaisemaa parhaimmillaan:
sellaista, millaisia meidänkin yhteisöt olivat vielä 1960-luvulla. Yksi maantie
lävistää paikan. Kukot herättävät väen aamutoimiinsa. Koirat juoksentelevat
vapaana, ja vuohet ja aasit syövät niin tarkkaan tienreunat, että maisema on rauhoittavan
avara ja tasainen. Voi olla, että kun suomalaiset tulivat näille alueille 1870,
ympäristö oli paljon runsaampi, eriäänisempi ja -tuoksuisempi.
Maailmalla
kiertäessä tapaa siellä täällä paikkoja, joissa Suomi on museoitu: Esimerkiksi Sointula
Vancouverin edustalla Kanadassa edustaa sellaista, ja tämä, suomalaisten
Ambomaaksi kutsuma alue Pohjois-Namibiassa, Owampoland. Nykykartoissa seutu
käsittää kolme aluekokonaisuutta; Oshanan, Oshikoton ja pohjoisempana ennen
Angolan rajaa olevan Ohangwenan. En tiedä miksi kaikki paikat alkavat O:lla. Tällaisena
postkolonialistisen tutkimuksen valta-aikana monet ovat halunneet nostaa esille
lähetystyöntekijöiden tekemän työn Afrikassa kielteisenä, sortavana ja
alistavana: juuri heidän on arvioitu vetäneen heimot irti perinteisestä
elämäntavasta, uskonnoista, tavoista ja tottumuksista. Asia ei ehkä ole näin
mustavalkoinen. Kukin menneisyyden eepokki elää omaa aikaansa ja paikkaansa ja
on kaukana meidän tuomioistamme.
Suomalaisiin
historiankirjoihin jääneen inkeriläisen, Helsingissä opiskelleen Martti Rautasen (1845–1926) muisto elää
kirkkaimpana Amboalueella, missä hänen nelikymmenenvuotinen kotinsa Olukondan kylässä on museoitu tämän
kutsumanimen mukaisesti Nakambalaksi
[mies korinsa kanssa tms.]. Talo on iso kuin laiva täynnä eri-ikäistä ja -aikaista
tavaraa, mutta ennen kaikkea mustavalkoisia valokuvia. Vankkurit vetämässä
pitkää muuttoletkaa, Rautasen naamakuva ja hääkuva, perhepotretteja, suuri
joukko väkeä, owamboja, istumassa puun alla kuuntelemassa sanaa, lähetysherroja
ja heidän rouviaan. Rautasen tytär on saanut oman huoneen, muutama vaalea leninki,
kengät pienellä korolla, pöksyt ja vanhoja postimerkkejä. Sen jälkeen alkaa
yhteisön historiaa esittelevä näyttely. Asennossa seisovia kyläläisiä, naisia, lapsia,
miehiä. Alueen kuninkailla on länsimaiset herrakamppeet päällä, erottuvat hyvin
ryhmäkuvista. Kuvaaja olisi varmaankin halunnut kuvata heidät perinteisissä
asuissa, mutta kuninkaan istuivat siinä tyyriin näköisinä piiput suussa ja leveälieriset
hatut päässä kellonvitjoineen ja nappaskenkineen kaikkineen. He halusivat
näyttää moderneilta. Vain yksi piirretyssä kuvassa oleva, vuonna 1857 kuollut
kuningas on vähissä vaatteissa kruunu päässä. Yhden huoneen nurkassa nojaa
Suomen lippu: ”Isänmaan muisto Swakopmudin
suomalaisesta yksityiskoulusta”.
Rautasen
talosta on tehty paikallismuseo. Lähetyshistoria on nivoutunut seudun vanhaa
kulttuurista muistuttavaan esineistöön. Ilman lähetystyöntekijöitä ja heidän kameraansa,
olisi vain osa menneen maailman tiedosta välittynyt näihin päiviin. Nakambalea voisi sanoa ekomuseoksi, joka käsittää myös vanhan kirkkorakennuksen ja
hautausmaan. Sen aloittaa hautamuistomerkkien sarja: neljä vanhaa rautaristiä
malariaan kuolleille Rautasen lapsille, neljä sittemmin uusittua pystiä Rautaselle,
hänen vaimolleen ja aikuisikään eläneelle pojalle ja tyttärelle. Perhehaudan
kupeessa on heimokuninkaan hauta ympäröitynä aidanseipäillä, ja korkean heinän
peitossa hautakiviä ja ristejä. Museon pihapiirissä on myös vanha homestead,
malli siitä, miten ennen alueella asuttiin, ja toimistorakennus, jonka
kuvagalleriaan kuuluu myös presidenttipari
Halonen-Arajärvi-kuva ja museon hallituksen jäsenen Eeva Ahtisaaren kaunis valokuva.
Lähistöllä
on valtava uusi kirkko: väki on harrasta ja käy täällä ahkerasti kirkossa.
Kirkko on sunnuntain jumalanpalveluksen aikana aivan täpötäynnä, monta sataa
henkeä. Suomalaiset toivat tänne luterilaiset kirkonmenot, ja työ on ollut näköjään
erittäin tuloksellista: väki on lapsista vanhuksiin parhaimmissaan ja kaikki
veisaavat suureen ääneen. Samaan aikaan Suomen kirkot humisevat tyhjyyttään.
Suomen
Lähetysseuran talo Oniipassa on itsessään sekin jo museo, joskin aktiivisessa
käytössä. Samaa 1900-luvun alun suomalaista historiaa edustaa läheinen,
suomalaisten alkujaan perustama Onandjokwen aluesairaala, jonka ensimmäinen lähetyslääkäri
oli alkujaan Keski-Suomesta Saarijärveltä lähtöisin ollut Selma Rainio (1873–1939). Hänen kunniakseen on sairaala-alueella kolme
huonetta käsittävä vaatimaton museo. Selma poseeraa yhdellä seinällä, sairaalan
eri vaiheet on esitelty toisella. Lucia, joka tulee avaamaan museon oven,
lähtee vielä pyynnöstäni esittelemään Selman haudan. Se löytyy kiertotien päästä
sairaalan taka-alueelta. Samaan tapaan kuin Rautasen muistomerkki, sekin on
uusittu ja aidattu Suomen valtion tuella. Samaan karsinaan on päässyt kolme muutakin
suomalaista ja yksi Selman oppilas. Muutoin hautausmaa on avara, siellä täällä
on yksittäinen hautakivi vinossa ja puuristien palasia, maisema on kuin Dovženkon
Maa-elokuvasta, avaruudellinen.
Vuohen kakkaa siellä täällä, ovat nyhtäneet maan ruohottomaksi, kauempana laiduntaa
lehmiä.
Kiitos
historiamatkasta Ilkka Repo, Teija Lievonen, Matleena Kukkonen, Marja Alastalo
sekä Lucia, Aina ja Saul. Hieno reissu!
