Finland First! History First! It's Fantastic!

Kävin kuulostelemassa Lahden historiapäivien tunnelmaa eilen: Väkeä oli satoja, suuri joukko paikallisia historian harrastajia; täynnä mielenkiintoa, innostusta, kommentteja, keskustelua. Suomi100-hanke on tehnyt tehtävänsä – historian merkitys kansakuntien ja valtioiden pyörittäjänä on ymmärretty ja vastaanotettu. It’s fantastic!

Itse olin kollegani Petri Karosen kanssa puhumassa Suomi kautta aikojen -teemasta: Paneelin puheenjohtaja Jyrki Vesikansa kyllä ystävällisesti armahti meitä ja rajasi aihepiirin Suomen historian käännekohtiin. Finland First!

Milloin Suomi syntyi?

Mielestäni Suomi on syntynyt monta kertaa ja aina vähän erinäköisenä. Suomen itsenäinen valtio, tuo weberiläinen organisaatio, jolla on legitiimi väkivaltamonopoli tietyllä maantieteellisellä alueella syntyi faktisesti 1917, mutta autonominen valtio nimeltään Suomi syntyi jo 1809. Riku Danielson-Kalmari ja Väiski Voionmaa, oivat kollegat menneisyydestä, ovat jättäneet jälkeensä kirjoituksia, joista ilmenee, että Suomi syntyi heidän mukaansa valtioaihiona jo kohta jään vetäytyessä ja ensimmäisten heimolaistemme saapuessa noin 11.000 vuotta sittemmin Suomena tunnetun maankamaran rannikoille ja jokisuistoihin. No sitten tulivat ruotsalaiset miehittäjät eli ristiretkeläiset (1100‒1200-luvulla) ja keskeyttivät valtioaihion kypsymisen. Vasta 1809 suomalaiset pääsivät kehittämään valtioaihiotaan ”sisäisesti itsenäiseksi” valtioksi. Tämä on suoralinjaisin esitys siitä, mitä olen lukenut ylipäätään Suomen synnystä. Great!

Avainsanoja valtiorakentamisessa ovat geohistoriallisen position uskottava asemoiminen ja valtasuhteet. Kuvaavasti suomen kielessä koko valtio-sanakin juontuu sanasta valta. Jos alkusuomalaiset olisivat tienneet, kuinka raskas, monisyinen ja väkivaltainen tie ja työ on päästä itsenäiseksi valtioksi, ehkä koko hankkeesta olisi luovuttu. Nyt juhlavuonna, kiitos esi-isät kun jaksoitte. You made Finland Great!

Milloin Suomesta tuli yksi alueellinen kokonaisuus?

Kun tutkaillaan Suomen historiaa pitkällä aikajuonteella, löydämme sieltä merkkejä siitä, miten muutamat hajanaiset heimot (Suomenlahden yli Virosta tulleet, Karjalan kannaksen kautta saapuneet, Petroskoin suunnasta edenneet, Jäämeren kautta etelämpään laskeutuneet sekä sittemmin Ruotsin suunnasta saapuneet joukot) alettiin nähdä yhtenäisenä ryhmänä.

Jo vanhastaan mm. Tacitus puhuu Germania-teoksessaan (98) fenneistä ja tanskalainen historioitsija Saxo Grammaticus 1100-luvulla finneistä tarkoittaen suomalais-saamelaisia pohjoisia heimoja. Tämä yhtenäisnimitys ei meille vielä riitä. Sen sijaan kun 1344 Ruotsissa (eli jo kohta Pähkinäsaaren rauhan 1323 jälkeen) alettiin idästä valloitetuista maa-alueista käyttää Itämaa-nimitystä, voidaan jo puhua geohistoriallisesta asemoitumisesta. Suomi nähtiin itämaana jonain erilaisena ja erityisenä, jolla oli omat erityiset piirteensä erotuksena muusta Ruotsista. Aluetta alettiin yleisesti kutsua viimeistään Juhana III:n aikana Finland'ksi ja suuriruhtinaskunnaksi – julkistihan kuningas 1581 olevansa Suomen suuriruhtinas. On myös osoitettu, että jo viikinkiaikana (noin 800‒1100-luvulla) olisi Suomesta käytetty nimeä Finland.

Suomen alueellinen rakentuminen yhdeksi entiteetiksi vahvistui 1600-luvulla, kun oppineet herrat Turun Akatemiassa alkoivat tehdä tilastollis-historiallisia kartoituksia alueesta. Monialaprofessori, multitaskaaja Mikael Wexionius kirjoitti 1650, että Suomi oli yhtenäinen aluekokonaisuus, joka veti vetoja Götan ja Svean maakunnille. Ruotsin 1600-luvun julkkishistorioitsija Olaus Rudbeck taas vakuutti, että suomalaiset olivat kerta kaikkiaan ruotsalaisten jälkeen maailman toiseksi vanhin kansa. Erääksi merkittäväksi todistukseksi Suomen yhteisyydestä nousee kuitenkin professori ja piispa Daniel Jusleniuksen Suomen puolustus -teos (1703), jota on sanottu ensimmäiseksi suomalaisen nationalismin ilmentyjäksi. Jusleniuksen mukaan suomalainen oli hän, joka oli syntynyt Suomessa. Hän ei esimerkiksi pitänyt kollegansa, ruotsalaissyntyistä Wexioniusta suomalaisena, vaikka tämä loi uransa Suomessa ja lopulta haudattiinkin tänne.

Sittemmin 1700-luvulla käsitykset Suomesta yhtenäisenä alueena vain vahvistuivat: historian professorit Algot Scarin ja Henrik Gabriel Porthan pitivät siitä huolta, että korkealla Suomen syntypylväiden päälle nostetut kansallissankarimme ‒ 1800-luvun historia-ammattilaiset Topelius, Lönnrot ja Runeberg sekä valtio-oppinut Snellman ‒ tunsivat Suomen kansan juuret, kielen käänteet ja kulttuuriset piilevät voimavarat. Tässä valossa 1800-luvun historian professorit lepäsivät edellisen vuosisatojen tuotetun tiedon päällä. Great! That is how it should be!

Suomen historian käännekohdat?

Suomen geohistoriallisen rakentamisen, kansan historian ja demokratiakehityksen näkökulmista katsottuna jakaisin Suomen historian fundamentaaliset käännekohdat 1500-luvulta laskien viiteen jaksoon: 

1)      Huikea käänne on Kustaa Vaasan tulo Ruotsin kuninkaaksi 1523; se käynnisti sekä keskusvallan kontrollijärjestelmän tiukennuksen, mutta myös erämaiden ja sisä-Suomen asuttamisen, alueen laajennuksen ja mm.verotuskäytäntöjen muutokset. Kustaan aikana Suomessa puuhasi Mikael Agricola kansankielen eli suomen kielen puolesta.

2)      Toinen yhtä huikea ja pitkäkestoinen käänne oli vuonna 1686 annettu kirkkolaki. Luterilaiseen uskonopetukseen kuului alkeellinen lukutaito sekä tytöille että pojille. Suomi siirtyi demokratiakehityksen alimmalle askeleelle. Laki oli voimassa aina 1860-luvulle. Fantastic Innovation!

3)      Kolmas käänne asettuu itseoikeutetusti vuosiin 1808‒09, jolloin Suomea runnottiin heikossa byrokraattisessa hapessa olleen imperiumin olkapäälle, onneksi olkapäälle eikä haaroväliin eikä nyrkin alle. Onneksi Suuri Venäjä oli niin järjestäytymätön että Suomi sai tilaa innovoida uutta uljasta tulevaisuuttaan. Lyhyt 1800-luku vuodesta 1809 aina 1890-luvulle oli parasta mitä Suomi oli siihenastisessa rupusessa historiassaan kokenut. Finland First!

4)      Neljäs käänne asettuu vuosiin 1905‒07 eduskunta- ja äänioikeusreformeineen: Lukutaidon jälkeen oikeus ja vapaus poliittiseen toimintaan oli toiseksi paras lahja kansalle. Vallankumouksellinen henki näkyi kymmenen vuoden jälkeisissä tapahtumissa ehkä liiankin rajuna tapahtumien sarjoina. Säie vuodesta 1907 vuoteen 1917 ei ollut vahva, mutta riittävän luja Suomen irrottautumiseen sisältäpäin hajoavasta imperiumista. Incredible!

Viides käänne asettuu 1960‒70-luvun kulttuurivallankumoukseen. Kansa oli opetettu lukemaan, sille oli annettu legitiimi valta vaikuttaa yhteiskunnallisesti ja nyt sen touhut julkisesti hyväksyttiin kulttuuriksi. Oi niitä aikoja. Just Great!