Hän valitti kuolevansa
nälkään kun ei ollut saanut ruokaa moneen päivään, ja pelotti hirveästi.
Rauhoittelin häntä ja vein takaisin hänet asuntoonsa, hain puhelimen ja soitin
hätänumeroon. Sieltä minua pyydettiin katsomaan vanhuksen jääkaappiin, oliko
tämä oikeasti ilman ruokaa: ei ollut. Jääkaappiin oli laitettu perusruokaa,
mutta ei lämmitettäviä eineksiä. Asunto oli siisti, suorastaan asumattoman
näköinen verrattuna lapsiperheiden koteihin tai tutkijoiden runsaisiin
työhuoneisiin.
Kerroin vanhukselle, että
jääkaapissa oli kyllä syötävää, eikö hän ollut huomannut? Ei hän ollut arvannut
ottaa toisten ihmisten kaapista mitään. Lämmitin hänelle karjalanpiirakan ja
annoin lasin maitoa odotellessamme ambulanssia. Vanhus ei tiennyt mikä vuosi
oli menossa, eikä sitä, mikä vuorokaudenaika oli, mutta sen hän muisti, että
joulu on tulossa. Eikö hänellä ollut ketään sukulaista, jolle voisin soittaa?
Ei ollut kuin yhtä iäkäs veljen vaimo ja tämänkin numero oli kadonnut:
"...tähän on mennyt ihmisen elämä". Minua ihan kylmäsi kuinka
yksinäinen tuo vanhus oli. Kun ambulanssi tuli, vanhus huokasi ja oli melkein
onnellinen.
Erikoinen aamu, erikoinen
päivä. Kun töiden päätteeksi saavuin rautatieasemalle, minut pysäytti
viisikymppinen humalainen nainen, joka pyysi minulta purkkaa tai pastillia (!). Kun
kaivoin laukkuani, hän kertoi, että hänen elämänsä meni päin v:tä. No miksi,
minä kysyin. No, hän oli menettänyt työnsä ja sitten kuoli mies. Pitäisikö sitä
elämää saada vähän järjestykseen? Ei ne auta, ei ne välitä. Ketkä?
Sosiaaliviranomaiset, ne virastoissa. Annoin rouvalle pastilleja ja hän kiitti
ikäänkuin olisin antanut hänelle satasen ja laittoi pastillit taskuun: hän halusi vain puhua jollekin.
Junassa avasin e-hesarin.
Nyt oli minun vuoroni huutaa apua! Siellä muuan rehtoriksi päässyt entinen
historianopettaja ihan tosissaan esitti, ettei haitannut vaikka Itä-Helsingin
lukiolaiset eivät lue kolmeen-neljään vuoteen yhtään historian kurssia. Nyt on
kyllä jäänyt rehtorilta muutama kirja lukematta ja iso asia ymmärtämättä. Ilman
oman maan historiaa, sitä koskevan tiedon ylläpitämistä, uudistamista ja
siirtämistä nuoremmille sukupolville ei ole koko kansakuntaa, EI OLE SUOMEA!,
ilman historiallista tietoa ei ole käsitystä globaaleista, eurooppalaisista
eikä kansallisista yhteiskunnallisista kehityskaarista, ei omasta kulttuurista,
ei identiteetistä, ei Suomen paikasta maailman kartalla.
Opetuksen kautta
historiallinen tieto tuo raamin nuorten maailmankuvan rakentumisprosessiin,
antaa sisältöä minäkuvan muotoutumiselle, vaikuttaa poliittisiin asenteiden
suuntautumiseen, suhteuttaa, jäsentää ja opettaa erottamaan olennaisen ja
epäolennaisen, auttaa sulattamaan tiedontulvan tuottamaa informaatioähkyä,
opettaa argumentoimaan ja näkemään muutoksia pitkällä aikajänteellä.
Historianopetus on näistä syistä fundamentaalinen kollektiivista ja
yksilöllistä omakuvaa rakentava perusoppiaine siinä missä äidinkielikin. Lisää
historianopetusta kouluihin, niin Suomikin voi paremmin!
Näin Suomen 100-vuotisjuhlinnan aattona on todella valtiollisestikin ajattelematonta ja äärimmäisen lyhytnäköistä, vaarallista ja pelottavaa kaivaa maata ’Suomen’ alta väheksymällä historiaa, sen opettamista ja kulttuuriperintöämme. Miettikääpä kolmekymmentä vuotta eteenpäin, kun tuo historiaton sukupolvi astuu puikkoihin: apua!
Uuvuttavan päivän lopuksi
avasin television iltauutisiin; antiikin aikaisten skyyttien kulta-aarre kuumensi
Ukrainan ja Venäjän ennestäänkin kireitä suhteita. Toinen ulkomaan pääuutinen
koski 1500-luvun lopulla vaikuttaneen brittikirjailija Shakespearen tuotantoa. Siellä
sentään ymmärretään historian päälle. Joku tässä nyky-Suomea elähdyttävässä teknokraattis-hengettömässä innostuksessa närästää minua todella paljon.
Tästäkin huolimatta,
rauhallista joulua kaikille!
