Harva tietää, missä maailmankuulun filosofin, alkujaan
itävaltalais-juutalaisen varakkaan ja kultturellin suvun jälkeläisen Ludvig
Wittgensteinin (1889–1951) viimeinen lepopaikka sijaitsee. En tiennyt itsekään,
kunnes vahingossa astuin sen päälle: niin vaatimaton, osin ruohon peitossa hänen
muistokseen asetettu vaaleanharmaa paasi maata vasten oli. Siinä lukee vain hänen
nimensä ja elinvuodet. Ei muuta. Joku oli nostanut kasan käpyjä kivelle, käpyjä!
Ehkä moisen ympäristötaiteellisen teoksen tekijä oli lapsi, muuten ei kyllä
tulisi mieleen laittaa juuri neropatti Ludden haudalle käpyjä. Hän ei
todellakaan ollut käpy.
Niin kuin monet, niin sanotusti liian paljon lukeneet
ihmiset, oli myös Wittgenstein erikoinen; niin erikoinen että pakeni vuonon yksinäisyyteen
Norjaan ajattelemaan. Palattuaan retretistään hän liittyi vapaaehtoisena ensimmäiseen
maailmansotaan ja huomattiin pian omaavan sankarillisen luonteen. Vapaa-aikoina
hän painiskeli filosofian suurten kysymysten parissa: sodan aikana syntyi ainoa
hänen elinaikanaan julkaistu teoksensa, tosin ei edes hänen mentorinsa Bertrand
Russell sitä oikein ymmärtänyt. Itse kirjoittaja taas ymmärsi sen niin, että
hän oli sanonut tuossa opuksessa kaiken filosofiasta, joten hän muutti
maalaiskoulun opettajaksi ja ryhtyi kehittämään lapsia aktivoivaa pedagogiikkaa.
Työläännyttyään opettajan työhön mies muutti luostariin puutarhuriksi, mutta
väsyi pian myös siihen.
Siinä elämänvaiheessaan hän palasi opiskeluaikaiseen Cambridgeen,
parin tunnin junamatkan päähän Lontoosta. Ennen kun hän pääsi tälle viimeiselle
pysäkille kivipaasin alle Ascension’in hautausmaalla,
ehti hän tehdä yhtä sun toista. Esimerkiksi hän yritti muuttaa
Neuvostoliittoon. Kaikista maista ja aiheista Neuvostoliiton vähemmistökansat
saivat hetkeksi hänen huomionsa, mutta häntä innoitti myös mahdollisuus
erikoistua psykiatriksi. Sota katkaisi hänen haaveensa ja filosofian professoriksi
kohonnut Wittgenstein toimi mm. sairaalan vahtimestarina. Ennen kuolemaansa hän
sairasti pari vuotta syöpää (ks. mm. filosofia.fi).
Ludvig ei ole ainoa viisas tuossa kirkkomaassa. Samaisella
hautausmaalla on kuulemma 2500 haudatun vainajan joukossa enemmän ’korkeata älykkyysosamäärää’
kuin missään muulla. Kolme Nobel-palkittua, Englannin tiedeakatemian kirkkaita
tähtiä, Darwinin kaksi poikaa (heidänhän on täytynyt myös olla nerokkaita), maineikkaiden
paikallisten koulujen johtomiehiä, yliopistoväkeä Camjoen tältä puolen. 1860-luvulla
avattu ja nykyään käyttämätön hautausmaa on melko lailla luonnon valtaama, monenmoiset
muistokivet ovat kallellaan sinne sun tänne, koiranputki on kasvanut komeaksi
pelloksi, lihavankirjava kissa seuraa kulkijoiden perässä, entisessä isohkossa
kappelissa keskellä hautausmaata asuu Eric, joka tekee työkseen nimiä kiviin.
Että semmonen paikka ja vainajatila.
Kirkon lähellä on Wittgensteininkin muistomerkkiä huomaamattomampi
pieni hautakivi maata vasten ja heinien hyväiltävänä: Charlotte Scott, brittien
ensimmäinen matematiikasta väitellyt nainen. Syntyi 1858, kuoli 1931. Hän
opiskeli ja väitteli 1885, mutta ei Cambridgessa, missä ensimmäinen nainen sai
väitellä vasta 1948 (yliopisto oli perustettu jo 1209 nimenomaan poikia ja miehiä
varten). Niinpä 27-vuotias Scott joutui suorittamaan tutkinnon Lontoossa - ja
mursi näin monia lasikattoja; matematiikka oli ja on edelleen hyvin miehinen
alue. Väittelynsä jälkeen Scott toimi yliopisto-opettajana Englannissa ja
Yhdysvalloissa, kirjoitti oppikirjoja ja toimitti alansa lehteä sekä kulki
elävänä esimerkkinä akateemisesta urasta unelmoiville nuorille naisille. Scott
viihtyi työssään ja Amerikassa niin hyvin, että hän palasi vasta jäädessään
eläkkeelle 67-vuotiaana Cambridgeen ja kuoli kuusi vuotta myöhemmin (ks.
agnesscott.edu).
Mainittu Ascension Burial Ground sijaitsee Huntingdon Roadin
numerojen 145 ja 147 välissä Cambridgessa. Ks. http://www.churchatcastle.org
