Totuus naparetkeilijä Scottista

Sellaiset lukijat, jotka ovat perehtyneet teoissaan suurten ja sankarillisten miesten arktiseen matkailuun ja niin sanottuihin löytöretkiin tietävät, että kyseisistä herroista kirjoitetut jälkikirjoitukset ovat varsinaista kynät aseina käytävää sotaa. Taistelu paikasta Maailman Naparetkeilyn Historia -kirjassa on kovaa. Kuka heistä on miehisin mies, urhein, kestävin, älykkäin, taitavin, nokkelin, ja sitä myöden sankarillisin?

Norjalaiset nostavat kevyesti kärkeen Fridtjof Nansenin ja Roald Amundsenin, englantilaiset taas Robert Falcon Scottin ja Ernest Shackletonin, ranskalaiset ehkä Jean Charcotin, amerikkalaiset Robert Pearyn, suomalaiset Adolf Nordenskiöldin, ruotsalaiset Salomon Andréen, tanskalaiset venäläistyneen Vitus Beringin, hollantilaiset William Barentsin ja venäläiset Aleksandr Kuznetsovin tai Ivan Papaninin. Ehkä. Naisrintamalla on paljon vähemmän nostettavissa arktisia sankarittaria; ehkä kärjessä hiihtävät amerikkalaiset Louise Boyd ja Ann Bancroft. Ehkä.

Sijoitus naparetkeilijöiden historiallisella ranking-listalla riippuu paitsi teoista (ensisijaisesti napojen saavuttamisesta), ajankohdasta (aikahaarukalla 1500-luvulta 1900-luvun alkupuoliskolle), mutta myös jälkikirjoittajien onnistumisesta työssään. Siis siitä, kuinka elämäkerturit perustelevat sankarinsa ansiot suhteessa tämän pahimpiin kilpailijoihin.

Otetaanpa esimerkki huipulta. Englantilainen herrasmies-kapteeni Scott vastaan karski merenkävijä Amundsen. Kohteena Etelänapa. Kulkuaika vuodenvaihde 1911–1912 eli alueen kesäaika. Kaksi hyvin erilaista miestä, kokeneita ja rohkeita, pyrki omien kansallisten lippujensa alla kohti ennen saavuttamatonta maailman pohjaa. Matkaa mantereen reunalta keskukseen oli noin 1300 km. Olosuhteet olivat kylmät, paikoin jäätävät: mittari näytti enimmillään noin -40 astetta Celsiusta. Kulkureitti oli erittäin vaikea, loputonta ylänköjäätikköä (paksuimmillaan neljä km), piikkisiä vuoria, pari jäätynyttä järveä, syviä railoja, ja välillä kova tuuli ja pyry sen muassa. Scott aloitti vaelluksensa kaksi viikkoa norjalaisen jälkeen. Siinä taisteli mies jäätä, pakkasta ja tuulta vastaan. Oman kunnian ja maineen ja kansallisen omakuvan puolesta, valloitusvietin ajamana, seikkailunhaluisena, omia rajojaan kokeillen taistelussa säälimätöntä luontoa vastaan.

Retken lopputulos tiedetään. Amundsen ehti navalle ensin 14.12.1911, Scott 5 viikkoa myöhemmin 18.1.1912. Voittajien paluumatka sujui onnekkaasti ja he olivat mantereen reunalla tukipaikassaan suunnitellun mukaisesti 25.1., kun taas Scott menehtyi viiden miehensä kanssa vain 18 kilometrin päähän ruokavarastostaan 29.3.1912. Kaksi ensimmäistä miestä kuolivat hieman aiemmin; toinen tippui railoon, toinen palellutti jalkansa. Scott ja kaksi muuta sinnittelivät, mutta jäätyivät kuoliaaksi telttaansa. Kun heidät löydettiin, löydettiin myös Scottin päiväkirja, joka kertoo hyytävää tarinaa miesten retkestä. Lukemattomia tarinoita ja tulkintoja on sitten vuoden 1912 ilmestynyt selittämään Scottin traagista matkaa ja kylmää kohtaloa.

Vuonna 2011 tunnettu brittiläissyntyinen eteläafrikkalainen naparetkeilijä ja kirjailija Ranulph Fiennes (s. 1944) tarttui jälleen mieliaiheeseensa. Ja aivan tuohtuneena. Hän halusi korjata sen järkyttävän vääryyden, minkä eräs 'populaarikirjoittaja' Roland Huntford ( s. 1927) oli saanut aikaan Scott-tulkinnoillaan. Cambridgelaisen Huntfordin kirjan pohjalta tehtiin elokuva 'The Last Place on Earth' (1985), joka esitettiin seitsenosaisena tv-elokuvana, ja joka kertoo Amundsenin ja Scottin kilvasta. Kirja ja elokuva tulevat loppupäätelmään, että Amundsen oli parempi naparetkeilijä kuin Scott. Tulkinta suututti laajoja joukkoja: Scotthan oli ja on edelleen brittisankari, naparetkeilyn supermies numero yksi.

Fiennes lähtee kirjassaan 'The last expedition' vastahyökkäykseen halveksilla huomautuksilla Huntfordista. Tällä ei ollut mitään kykyä eikä kokemusta kirjoittaa ja arvioida naparetkeilyä ylipäätään saati sitten alan huippuja. Huntfordin mainostama 'naparetkikokemus' rajoittui Tukholman lähimetsiin, missä tämä oli kirjeenvaihtajavuosinaan ulkoiluttanut koiraansa. Sanalla sanoen, se mitä herra Huntford kirjoitti, oli epäpätevää, julkisuudenhakuista ja tyylitöntä. Niinpä kun Huntford väheksyi Scottin sopivuutta naparetkeen, tämän asenteita, suunnittelukykyä ja retkellä käytettyjä menetelmiä (mm. turvautumista moottorikelkkoihin ja siperialaisiin poneihin) ei Huntford tiennyt mistä puhui, summaa Fiennes asiantuntevasti.

Vastoin Huntfordin levittämää väärää tietoa, Fiennes kirjaa, Scott oli huikea taistelija, suunnitelmallinen, järjestelmällinen tiedemies toisin kuin macho Amundsen, joka ilmoitti Scottille halpamaisesti tulevansa apajille niin myöhään ja muun tekemisen puutteessa, ettei tämä ehtinyt valmistautua mihinkään kilpailuun. Jos Scott olisi tiennyt kilpailusta, hän olisi ottanut miehistöönsä hiihtäjiä eikä tiedemiehiä, joita hänellä oli mukanaan. Summa summarum, Scott epäonnistui pääosin siksi, että sääolot kehittyivät hänen paluumatkallaan todella arktisiksi. Se vei miesten voimat samoin kuin taudit ja muut matkan vaivat. Scottin retki toteutettiin loppujen lopuksi miesvoimin, toisin kuin Amundsenin retki, jossa miehet huilailivat koirien kyydissä. Siksi Scott oli ja on edelleen naparetkeilyn kuningas. Ehkä.

Kun lukee Scottin painettuja päiväkirjoja ja tekstejä niin sanotuista Ensimmäisistä Miehistä ja heidän maineistaan, ei voi kuin vain sääliä niitä satoja perässähiihtäjiä, jotka seuraavat Scottin, Amundsenin, Nansenin, Papaninin tai Nordenskiöldin jälkiä napa-alueille ja viiltävään Pohjolaan. Heidän nimensä eivät jää historiakirjoihin sankaritekoina vaikka matka olisi kuinka ankara.