Olin ensimmäistä kertaa
elämässäni mökkimessuilla ja ymmärsin siinä pieniä somasti koristeltuja tupia,
vajoja, saunoja, kesäkeittiöitä, komposteja ja ekohyyskiä katsellessa, että
aikuiset ihmiset haluavat ihan tosissaan regressoitua lapsuutensa
mummolamaailmaan ja taantua pikkuruiseen leikkimökkielämään, ainakin kerran
kesässä. Leikkimökkielämä tiivistyy juhannuksena. Juhannus on meikäläisen kesän
huipennus, kesien kesä, ihana suvi. Kolme päivää kesäkuussa on suomalaisen
lämpökauden täyttymys, huipennus, unelma ja painajainen samassa lasissa.
Kierrän messupisteestä
toiseen: kivoja nikkarointiohjeita uusvanhoille huonekaluille (naftisti
rustiikkia ja nuovoo sekoittaen), pikku puutarhojen aistikasta sommittelua ja
kekseliäitä kivikukka-asetelmia, raikkaita kuoseja makuusoppeen ja
vieras-aittaan (tietysti merellistä merenrantamökille ja talonpoikaista maalaismökkiin),
uusia kivimateriaaleja saunapolulle ja kaiken maailman pikku hiluja koristamaan
sitä sun tätä paikkaa. Parin tunnin messualueen kiertelyn jälkeen olen jo kypsä
lähtemään kotiin, melkein oksettaa. Pitäisikö sittenkin unohtaa ”oma mökkiranta”
ja palata Helsingin ihanaan työläisparatiisiin, Kivinokkaan, ja viettää kesiä
(niiltä osin kun niitä Kivinokan yhteisöllä on enää jäljellä) Hannan, Anun ja
kumppaneiden rennossa kollektiivisessa seurassa? Eikö se olisi juuri
huoletonta, käydä kollektiivisaunassa, kollektiivivessassa, kollektiivirannassa,
kollektiivipihalla. Miksi pitäisi omistaa ”oma” mökki ja ranta?
Mökki, kesähuvila, kakkoskoti,
the second home, kuten tutkijat sitä kansainvälisesti nimittävät, on vakava
asia kaikesta näennäisestä pinnallisesta kepeydestään huolimatta. Paitsi että
mökkielämä tyydyttää meidän nostalgiakaipuuta lapsuuteen ja eheyttää meidän ainutkertaista
elämämme kertomusta - jolla on takuuvarmasti alku ja loppu - antaa se uutta
virtaa etenkin keski-ikäisten ja sitä vanhempien pariskuntien paikoin tylsäksi
tai ainakin vanhaan urautuneeseen elämänrytmiin. Kesämökki vääntää talven aikana
vääntyneen mielen taas oikeaan asentoonsa, hautaa vihat ja katkeruudet, joskin
myös riemut ja voitontunteet. Mökkielämä tasoittaa – ja taannuttaa. Pariskunnat
saavat taas pitkän talven jälkeen muutakin puhuttavaa kuin tylsät
televisiosarjat. Nuoret löytävät uuden jännittävän ajanvietekentän. Järvet,
meri ja joet avaavat maailmaamme uusiin ulottuvuuksiin. Palaamme maalle,
luonnon luo.
Oma valtava merkityksensä
kesämökkitouhussa on kuluttamisella. Kun on oma huusholli jo sisustettu,
rempattu, hiottu ja vaihdettu väriä moneen kertaan, nyt päästään ostamaan uutta:
tällä kertaa mökille. Oi sentään, mitä sisältöä se antaakaan: hankitaan uutta
ja vanhaa, sisustetaan, värkätään, puunataan, hiotaan. Uudet verhot, kapat,
huovat, pannulaput, käspaikat, laudeliinat, vuodevaatteet virkistävät myös
ruumista, ei vain sielun esteettistä kaipuutta. Oranssia, okraa, vaaleaa lilaa,
vihreän eri sävyjä... niin kauan kun henki pihisee, me vain ostamme uutta.
Onhan se säälittävää, täytyy myöntää.
Niille, joille
mökkielämään kuuluu rankemmat rakennuspuuhat, kesärupeama tulee kalliiksi. Työmiehet
ovat kovissa hinnoissa lamasta huolimatta; pitkäikäinen tukeva laituri maksaa
kohta viisi tonnia, saunamökki kolkyttonnii ja tienparannusduunit tuhansissa nekin.
Mutta mitäs siitä, sen jälkeen kun investoinnit on tehty, nautinta-aikaa on
hautaan saakka. Laatu maksaa, ja tuleehan se suomalaisten pussiin, jos oikein
valitsee.
