Suljetun yhteisön pimeä puoli

Istuin pienenä tyttönä usein vanhempieni mukana uusherännäislestadiolaisissa seuroissa. Kesäsunnuntaisin yhteisö kokoontui pienen lappilaisen kylän rukoushuoneelle, jota isäni oli ollut rakentamassa. Talvipakkasilla kyläläiset kerääntyivät vuoron perään toistensa pirtteihin pyhäseuroihin. Muistelen noita pyhäpäiviä lämmöllä. En kuitenkaan siksi, että maallikkosaarnaajien ankara puhe veren ruskeista synneistä, helvetin tulesta ja taivaan iloista olisi koskettanut minua uskonnollisesti. Olin tuolloin aivan liian nuori hengelliselle herkistymiselle.

Sen sijaan muistelen noita seuratapahtumia, kohtaamisia ja kokemuksia myönteisesti siksi, että niissä konkretisoitui siihenastisen tunnehistoriani peruselementit: turvallisuudentunne, yhteisöön kuuluvuus, hyväksytyksi tuleminen, rakkaus ja vahva huolenpito. Lapsuuden päivien vahvoin avainkokemukseni oli perusturvallisuus, jota pohjoisen kylän vahva yhteisöllisyys osaltaan tuki.

Edellä kuvaamani 1960-luvun lopun lappilainen uskonnollinen yhteisö on nykyään mennyttä maailmaa, historiaa historian joukossa. Liikutuksia saaneet vanhat ihmiset veivät uskonnon mukanaan haudan taakse, ja muutenkin vanha maailma muuntui kivuliaasti uudeksi, mikä herätti vahvaa turvattomuuden tunnetta ja heikensi luottamusta tulevaisuuteen: peltoja alettiin panna pakettiin, rakennetut tekoaltaat muuttivat ympäristöä ja jopa säätä, nuoret lähtivät Ruotsiin ja me oppikoululaiset päädyimme etelän yliopistoihin.

He jotka jäivät, saivat elää rakennemuutoksen ristiriitaisessa ja masentavassa arjessa, liian moni nuori sovitti haulikonpiippua suuhunsa surullisin seurauksin. Kaikissa pohjoisissa uskonnollisissa yhteisöissä ei kuitenkaan käynyt näin, vaan kaikkein konservatiivisimmat lestadiolaiset alkoivat erottautua omaksi ryhmäkseen ja kasvattaa turvallisuuden- ja vallanhakuisuudessaan uutta suvaitsemattomuuden identiteettiä suhteessa muihin. Kuten tunnettua, lestadiolainen herätysliike syntyi 1840-luvulla Lapissa ja jakaantui melskeisissä suuntataisteluissa 1890-luvulla useaan lohkoon; vanhoillislestadiolaiset ovat näistä ehkä suvaitsemattomin ryhmä. Oikeassa olemisen opissaan tiukimmat vanhoillislestadiolaiset pitävät edelleen jopa muita lestadiolaisia vääräoppisina ja kadotuksen omina, sillä vain heillä on avaimet taivasten valtakuntaan. Kun uusherännäisten ote kannattajistaan herpaantui 1960–70-luvun murroksessa ja liike maallistui, vanhoillislestadiolaisten ote jäsenistään tiukkeni, ja yhteisö sulkeutui.

Ne tyrmistyttävät rikokset, joihin suljettu uskonnollinen yhteisö suhteessa padottuun seksuaaliseen viettiin on tavalla tai toisella syyllistynyt ja osallistunut (ks. Helsingin Sanomat 17.4.2011 Irina Vähäsarjan tekemä Johanna Hurtigin haastattelu), ovat rikoksia paitsi uhreja kohtaan, myös rikoksia kristillisiä arvoja kohtaan. Arkkipiispa Kari Mäkinen on viime aikoina useissa puheenvuoroissaan korostanut kristillisten arvojen – kuten vastuullisuus, oikeudenmukaisuus, totuudellisuus ja pyhän kunnioitus – tärkeyttä tänä ankarana ja kovana turvattomuuksien ja epävarmuuksien aikana. Näihin keskeisiin kristillisiin arvoihin sisältyy myös muun muassa heikkojen ja syrjäytyneiden oikeuksien puolustaminen ja taistelu oikeudenmukaisuuden puolesta sekä lähimmäisistä huolehtiminen.

Meidän tavallisten kuolevaisten ja pakanoiden on aivan mahdotonta ymmärtää ja antaa anteeksi katolisten, luterilaisten jne pappien sekä muiden uskolla ja uskonnolla argumentoivien puhujien pedofilia ja muu seksuaalinen hyväksikäyttö ja väkivalta. Tutkijana yritän ohittaa sen inhon, vihan ja vastenmielisyyden tunteen, joka noihin tekoihin liittyy, ja kysyä, missä kohtaa tekoihin vaikenemisella osallistunut yhteisö sairastui? Missä kohtaa osa liikkeen jäsenistä liukui oikeuden ja kohtuuden pimeälle puolelle, missä kohtaa liikkeen johtajat menettivät harkintakykynsä ja sulkivat suunsa, missä kohtaa kristilliset arvot muuttuivat sanahelinäksi?

Lähtikö vinoon kasvaminen jo 1890-luvun kovassa oppitaistelussa ja naisten syrjäyttämisellä marginaaliin (vielä 1800-luvulla naisilla oli näkyvä asema lestadiolaisessa liikkeessä)? Vai nousiko patoutunut väkivalta väkisin suljetun yhteisön sisäisestä paineesta, kuten ulkoisten kontaktien ja turvaverkostojen tietoisesta tuhoamisesta, suvaitsemattomuudesta ja luonnolliseen seksuaalisuuteen liitetyistä tabuista? Vai voimmeko nähdä kontrolloivan otteen herpoamisen 1960–70-luvun rakennemuutoksen nostamassa turvattomuudessa ja sen aiheuttamassa sisäänpäin kääntymisessä? Vai onko joku vanhoillislestadiolaisen liikkeen sisäinen kriisi, opillinen tai henkilöiden valtataistelu, saattanut viedä liikkeen edustajat harhaan?

Vaikea sanoa. Joka tapauksessa, aina kun puhumme suljettujen yhteisöjen rikoksista, tiedämme ainakin sen, että ilmiössä on kyse vallasta – sekä yksilöllisestä/yhteisöllisestä maallisesta että hengellisestä/opillisesta vallasta – ja että ilmiö on globaali: vastaavia esimerkkejä suljetuista sairastuneista uskonnollisista yhteisöistä löytyy kaikkialta maailmasta. Vaikka vanhoillislestadiolainen skandaali saattaa vaikuttaa suomalaiselta tai pohjoiselta tapaukselta, niin sitä se ei ole, vaan se on nähtävä laajemman ilmiön osana. Sen taustalla näyttäisi olevan yleisemmät uskonnollisten liikkeiden suljettuihin maailmoihin, manipulaatioon ja läpinäkymättömyyteen liittyvät mekanismit, jotka tuottavat ei-hyväksyttyä toimintaa. Ilmiön avaamista vaikeuttaa entisestään se, että avoin, ammattimainen ja puolueeton tutkimus näissä tapauksissa on äärimmäisen haastavaa, miltei mahdotonta.