Suomi, jälleen lukkona lännen

 Liika historian tuntemus ei tee ihmiselle välttämättä aina hyvää, vaikka tieto menneisyydestä enimmäkseen vapauttaa, tekee olon tukevaksi, auttaa hallitsemaa yhä vain monimuotoisemmaksi käyvää maailman poliittista tilannetta. Toisinaan tieto ahdistaa syvästi, kuten nyt.

Sota ei syty yllättäen

Kun torstaiaamuna 24.2.2022 avasin uutiset ja näin sen, minkä olin tiennyt jo tapahtuvan, tuntui kylmäävästi siltä, että elettäisiin marraskuun loppua 1939. Silloisetkaan tapahtumat eivät tulleet yllätyksenä. Valmistautuminen konfliktiin oli kytenyt Suomessa jo vuosikymmeniä, niin kuin Ukrainassakin. Mainilan laukausten provokaatiota 26.11. oli edeltänyt Suomessa jo kesäinen liikekannallepano, miehet olivat ahertaneet vallitustöissä Kannaksella, ja propagandaa itää vastaan oli syötetty jo 1907 lähtien toisen venäläistämiskauden alkaessa. Käsitys siitä, missä oli vihollinen, oli iskostunut jo kovapäisemmänkin kansalaisen mieliin siinä vaiheessa, kun äidit katsoivat poikiaan viimeisen kerran.

Kansakuntana me olemme eläneet jo läpi Ukrainan ahdistuksen, väkivallan, kauhun, menetykset. Siksi torstaiaamun uutinen tuntui niin omakohtaiselta, siksi se liikutti, siksi se vakavoitti, sai kyyneleet kihoamaan silmiin. Mieleeni nousivat äitini hätääntyneet tunteet; hän oli nuori aviovaimo ja odotti ensimmäistä lastaan, kun miehet vietiin rintamalle. Sinnikäs tyttö syntyi talvisodan päättyessä maaliskuussa 1940. Sen piti symboloida uutta alkua, uutta elämää, rauhaa. Mutta ilo lapsesta ja uudesta kodista kesti nuorella parilla vain hetken. Kun tyttönen jo käveli ja sopersi lapsenkieltään, hänen juttukaverinaan oli saksalainen sotilas.  

Liehuvat liput sen kertovat

Toinen muisto, jota olen elänyt viime päivinä läpi, liittyy suoraan Ukrainaan. Kesällä 2008 olin kutsuttuna luennoitsijana Sevastopolissa Krimin niemimaalla. Isäntäni oli Moskovan yliopiston professori ja vierailuun kuului kenttämatka Jaltalle ja tutustuminen historialliseen Sevastopoliin. Matkustin yöjunalla Moskovasta tuolle huikean laakealle mustan mullan alueelle, jonka maisemat olivat tuttuja elokuvista ja vanhoista neuvostoliittolaisista sadonkorjuufilmeistä. Upea maa. Kun hyppäsin junasta Sevastopolin asemalle häkellyin. Kaikkien korkeiden rakennusten katoilla liehuivat Venäjän, ei Ukrainan liput. Kun ihmettelin ääneen länsimyönteiselle isännälleni yllätystäni, hänen äänensävynsä koveni ja hän kertoi, että he eivät tulisi koskaan luopumaan Krimistä, venäläisestä maasta. Ei edes silloin, kun vuokra-aika umpeutuisi.

Luentopaikkani oli Moskovan yliopiston filiaali, joka sijaitsi aivan ydinkeskustassa mäen päällä. Samassa kampuksessa oli Venäjän Mustan meren laivaston tukikohta klubeineen ja uimahalleineen, minkä takia minullakin piti aina olla mukanani passi. Alue oli aidattu ja tarkkaan vartioitu. Kun Venäjä otti Krimin, venäläinen tuttavani Pietarista julkaisi jo valmiiksi kirjoitetun matkailukirjan, missä kerrotaan Krimistä venäläisten omana lomapaikkana kautta aikojen.

Historian väärinkäyttö

Retoriikka, jota presidentti Putin käyttää vallatakseen lisää maata, josta venäläiset eivät tule sen koommin huolehtimaan, on kuin suoraan 1900-luvun pahimpien kansanmurhaajien, Hitlerin ja Stalinin, suusta. Historian aitan hyllyltä on haettu sloganeita, jotka toimivat ennenkin: historiallinen oikeus maahan, historiallinen vääryys sen menettämisestä, oman kansan turvallisuus, puskurivyöhyke, ulkoinen uhka, etninen puhdistus. Kun Hitler puhui syöpäläisistä ja Stalin bandiiteista, Putin puhuu narkomaaneista ja natseista, jotka hallitsevat oikeasti hänelle kuuluvaa maata. Totalitaristien mustavalkoinen maailma ja brutaali sanankäyttö kertovat siinä alennustilasta, mihin väkivallan kannattamat yksinvaltiaat vajoavat. Me todistamme sitä joka päivä median välityksellä.

Historiasta tiedämme myös sen, että mitä heikompi valtion sisäpoliittinen tilanne on, sitä hanakammin vallassaolijat suuntaavat katseensa rajoihin ja sitä kärkkäämmin he ryhtyvät tekaistuin perustein konflikteihin. Sellainen kouluesimerkki nähdään jälleen Venäjällä.

Sitä saa mitä tilaa

Onko tavallinen kansa sitten ainoastaan tyrannien uhreja. Ei ole. Suuri osa heistä on äänestänyt, kannattanut, hurrannut yksinvaltiaat valtansa huipulle. Jättänyt vallankiipijät kokoamaan massiivisia omaisuuksiaan, tuhoamaan opposition, surmaamaan journalisteja, toisinajattelijoita, kriitikkoja, demokraatteja. Avannut korvansa kuulemaan valepuhetta, alistunut tuijottamaan yksipuolista mediapropagandaa, vaipunut välinpitämättömyyteen ja henkiseen laiskuuteen, tyytynyt tietämättömyyteen, kääntänyt selkänsä kansalaisoikeuksien puolustajille.

Kukaan diktaattori ei ole noussut asemaansa ilman kansanjoukkojen tukea. Tavallisten kansalaisten eduksi sanottakoon, että totalitarismin rakentaminen tapahtuu asteittain, se voi kestää vuosikausia, etenee hivuttaen pieninä tekoina, jotka jonain päivänä ryöstäytyvät läpi. Silloin on jo liian myöhäistä opponoida, kun välineet äänensä kuuluville saamiseen on jo viety, suut tukittu, kädet kahlehdittu. Kuten nyt Venäjällä. Kuinka paljon voimmekaan vaatia kansalaisilta alituista yhteiskunnallista osallistumista. Demokratian iskulause numero yksi: Ole valpas!

Neuvostomalli kiihottaa

Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Putinia, entistä KGB:n miestä, kiihottaisi stalinilainen herruus. Se, kuinka ihmisestä tulee kaikkivaltias, jumala, joka päättää pienten alamaistensa elämästä ja kuolemasta, joka kylpee aineellisessa yltäkylläisyydessä ja palvonnassa, joka nostaa ja kaataa valtakuntia, tapattaa vastustajiaan, tekee mitä haluaa. Ja nauraa päälle, myhäilee huijaustensa onnistumisille.

Me tavalliset ihmiset näemme moisessa toiminnassa sairauden. Historiasta tiedämme, että esimerkiksi Hitler käytti noin 30 eri lääkeainetta, piristävää, rauhoittaa, innoittavaa, nukuttavaa, mitä milloinkin. Jotkut huumeet tuottavat illuusion kaikkivoipaisuudesta ja kuolemattomuudesta. Sen takia kiinnittyi huomio Putinin narkomaani-puheeseen; miten juuri narkomaanit tulivatkin hänen mieleensä luonnehtiessaan Ukrainan johtoa. Tyrannien taudinkuvaan kuuluu myös empatian puute ja tunnekylmyys. Hirmuhallitsijat eivät välitä tekojensa seuraamuksista, ja heiltä on aivan turha odottaa vastuullista käytöstä. Tietyssä kliimaksin vaiheessa heitä kiinnostaa vain valta an sich.

Suomi, lukkona lännen

Ulkoinen uhka ja lisääntynyt kansallinen turvattomuuden tunne lisäävät kansan yhtenäisyyttä. Näemme sen jo nyt meissä suomalaisissakin. Olen varma, että jos jotain hirveää tapahtuisi, me kaikki jäisimme paikoillemme ja taistelisimme päättäväisesti uhkaajaa vastaan. Historiasta on kaivettu jo nyt 1920‒30-luvun mielislogan,’ Suomi, lukkona lännen’. Näin lopuksi tuli mieleeni vielä 1900-luvun geopoliitikkojen metafora: Jos vaikkapa suomalaiset joutuisivat lähtemään tästä jäisestä maankolkasta lippu mukanaan, maa-parka takanamme kuolisi, näivettyisi ikävään ja kuolisi, niin luja on liitto maankamaran ja sen päällä asuvan kansan välillä.