Reikiä rautaesiripussa 1947-91: Kylmä sota purki ennakkoluuloja

Me historiantutkijat arvioimme pääsääntöisesti menneitä, päättyneitä kehitysprosesseja ja historiallisesti merkittäviksi katsottuja tapahtumaketjuja: prosessien alkuja, huippuhetkiä, syviä notkahduksia ja tarinoiden loppuja. Poliittisen historian puolella eräs suosittu päättynyt aikakausi on viime vuosikymmenenä ollut kylmän sodan uudelleenkirjoitettu tarina. 

 

Ne vanhat, jo monen monituiseen kertaan toistetut kertomukset kylmästä sodasta kuljettavat lukijoita ensin Teheraniin ja Jaltaan, sieltä Pariisiin ja Koreaan, Havannaan ja lopulta jaettuun Berliiniin; samat vanhat miehet hymyttöminä kuvissa, öljykenttiä, aseita kasapäin, McCarthy, KGB, Gagarin, Armstrong, sirppejä ja vasaroita, ja voitollinen tähtilippu korkeimpana hulmuamassa. Luettu, nähty.

Jo kohta kylmän sodan päättyessä 1991 tuo ikoninen kuvareportaasi 44 vuotta kestäneestä ajanjaksosta tarjosi liiankin helposti omaksuttavan otoksen sodan ja rauhan suurmiehistä, ahnaiden imperiumien pyssyttömistä propagandisteista, tarjosi herkullisia otoksia vakoilijoista ja agenteista, piirsi hiilellä mustavalkoiset idän ja lännen maailmat, vastakkainasettelun luutuneen peruskertomuksen. Arkitodellisuus oli kuitenkin monilta osin aivan erin näköinen.

Suomi aukeaa itään

Suomalaisissa historiankirjoituksissa kylmän sodan ajan kiistattomimpia ritareita ovat sadoissa tutkimuksissa esitellyt Paasikivi ja Kekkonen, tutkituimpia kertomuksia taas vaaran vuosien päättyminen, YYA, noottikriisi ja hurmaava Etyk Helsingissä. – Kaikki enemmän tai vähemmän Suomen Neuvostoliitto-suhteeseen liittyviä tapahtumia. Kun ohitamme nämä huippuhetket ja laskeudumme syvemmälle arkeen, kuva kylmän sodan ajastakin monipuolistuu, rikastuu, värittyy, ilmeet kuvissa kirkastuvat, lasit kilisevät, ja lahjat vaihtavat omistajia. Skoolauskuvia katsellessa voisi ajatella, että kylmän sodan aika oli silkkaa juhlaa.

Metafora ’rautaesirippu’ ei taida sittenkään olla sopiva ilmaus puhuttaessa Suomen itärajasta, niin suuria tehtaiden, laivojen ja jopa kokonaisen kaupunginkin kokoisia reikiä maiden välisessä esiripussa oli vuoteen 1991 tultaessa. Itse asiassa esirippu oli lähes riekaleina.

Paitsi kuuluisa ja kiistatta koko aikakautta hallitseva, vuoden 1948 YYA-sopimus, Suomi solmi kylmän sodan aikana lukuisia valtiollisia yhteistyö-, kauppa- ja kulttuurisopimuksia. Merkittävä käänne osuu vuoteen 1955, jolloin solmittiin kauaskantoinen tieteellis-tekninen sopimus. Se vapautti paitsi kauppaa, myös kulttuurivaihtoa ja turismia. Porkkalan palauttamisprosessi Hruštševin toiminnan tuloksena tammikuussa 1956 oli erittäin merkittävä käänne maiden välisissä suhteissa – ja nimenomaan positiivisempaan suuntaan.

Turisteja ja työläisiä

Kuvaavasti Karjalan evakot pääsivät 1955 sopimuksen viitoittamaa tietä ensimmäistä kertaa katsomaan menetettyjä kotiseutujaan. Turismi, niin ohjattua ja kontrolloitua kuin se Neuvostoliittoon olikin, kasvoi vuosi vuodelta. Vuonna 1983 suomalaisia kävi neukkulassa jo 330.000, vastaavasti venäläisiä kävi Suomessa vain 30.000 henkilöä. Pääosin Lomamatkat ja SN-matkat järjestivät reissuja Neuvostoliittoon, Intourist ja Sputnik taas rajan takana. Ja niin tuli Neuvostomaan helmet – Leningrad, Moskova ja Mustameren rannat – ja siinä samassa Viipurin tumma ilme ja ränsistyneet Karjalan rajakylät tutuiksi suomalaisille.

Myös kulttuuriyhteistyö maiden välillä puhkesi kukkaan kylmän sodan aikana: Suomi-Neuvostoliitto-Seuran aktiivinen toiminta, monenmoiset yhdistykset, rauhan ja ystävyyden kansainväliset festivaalit, ystävyyskuntatoiminta ja taitelijoiden vaihtoviikot normalisoivat maiden välisiä suhteita arkipäivän tasolla. Muun muassa 1979 nuorisofestivaalijuna vei 700 suomalaista, valkoisiin ystävyys-teepaitoihin sonnustautunutta nuorisopoliitikkoa Moskovaan. Sieltä edelleen matkailijat jakaantuivat laajasti eri puolille Neuvostoliittoa. Reissu ikuistettiin dokumenttielokuvaksikin ja sieltä on tunnistettavissa useita tulevia julkkispoliitikkoja: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/01/22/suomalaisnuorten-festivaalimatkalla-neuvostoliittoon-rakennettiin-ystavyytta Kulttuurijunat olivat Euroopassa suurta huutoa 1950-luvulta 1970-luvulle. 

Tulijaisina Neuvostojen maasta tuotiin kotiin Leninin päitä, kukkahuiveja, matruskoja, mustaa teetä ja paksua ruisleipää. Ja tietysti reissulla tuli tutuksi marxismi-leninismin ei-niin-ihana arki, rumat kerrostalot, valuuttabaarit, halpa vodka sekä eksoottiset itä-naiset.

Huomattavaa maiden välisessä reiänteossa oli orastava ympäristöyhteistyö, josta keskusteltiin muun muassa edellä mainituilla nuorisofestivaaleille 1979. Huoli Kuolan niemimaan tilasta puhututti paljon, samoin Laatokan ja Itämeren saastuminen. Ensimmäinen yhteisten valuma-alueiden vesisopimus allekirjoitettiin jo 1964. Vuonna 1985 sovittiin kattavasta yhteistyöstä ympäristönsuojeluun liittyen. Transnationaalisesta yhteistyöstä kertoo myös Kuhmon ja Kostamuksen seudut yhdistävän Ystävyyden puiston rakentaminen 1987–90, samoin Oulangan ja Paanajärven kansallispuistojen muodostaminen ylirajaiseksi luonnonsuojelualueeksi.

Suomalaisten ylirajainen yritystoiminta alkoi Neuvostoliitossa tositeolla kasvaa sekin 1960-luvulta lähtien: Noin 3300 Imatran Voiman suomalaistyöläistä rakensi Kuolaan Ylä-Tuuloman voimalaitoksen 1960–65. Svetogorskin paperi- ja sellutehdas rakennettiin sekin suomalaisvoimin 1970–88, samoin nikkeli- ja kuparisulatto Petsamoon 1974. 

Malliesimerkki rajanylittävästä rakentamisesta oli kokonaisen Kostamuksen kaupungin rakentaminen 1977–85 teineen ja rautateineen. Vuonna 1979 Kostamuksessa kävi työttömyydestä kärsiviä suomalaisten syrjäseutujen miehiä ja naisia noin 3700. Bilateraalinen kauppa oli Suomelle todella edullista, ja sen loppu taloudellisesti katastrofaalinen monille neuvostoviennistä eläneille yrityksille ja yhteisöille Suomessa.

                                                                              ***

Nyt elämämme taas toista todellisuutta, niin sanottua toisen kylmän sodan kautta vuodesta 2014 lähtien. Saas nähdä, mitä se tuo tullessaan. Onkohan Suomi sen aikana yhtä kekseliäs ylläpitäessään naapurisuhteita kuin ensimmäisen kylmän sodan aikana. Joka elää, se näkee.