Me historiantutkijat
arvioimme pääsääntöisesti menneitä, päättyneitä kehitysprosesseja ja historiallisesti
merkittäviksi katsottuja tapahtumaketjuja: prosessien alkuja, huippuhetkiä,
syviä notkahduksia ja tarinoiden loppuja. Poliittisen historian puolella eräs suosittu
päättynyt aikakausi on viime vuosikymmenenä ollut kylmän sodan uudelleenkirjoitettu
tarina.
Ne vanhat, jo monen
monituiseen kertaan toistetut kertomukset kylmästä sodasta kuljettavat
lukijoita ensin Teheraniin ja Jaltaan, sieltä Pariisiin ja Koreaan, Havannaan
ja lopulta jaettuun Berliiniin; samat vanhat miehet hymyttöminä kuvissa, öljykenttiä,
aseita kasapäin, McCarthy, KGB, Gagarin, Armstrong, sirppejä ja vasaroita, ja
voitollinen tähtilippu korkeimpana hulmuamassa. Luettu, nähty.
Jo kohta kylmän sodan
päättyessä 1991 tuo ikoninen kuvareportaasi 44 vuotta kestäneestä ajanjaksosta tarjosi
liiankin helposti omaksuttavan otoksen sodan ja rauhan suurmiehistä, ahnaiden
imperiumien pyssyttömistä propagandisteista, tarjosi herkullisia otoksia
vakoilijoista ja agenteista, piirsi hiilellä mustavalkoiset idän ja lännen
maailmat, vastakkainasettelun luutuneen peruskertomuksen. Arkitodellisuus oli
kuitenkin monilta osin aivan erin näköinen.
Suomi aukeaa itään
Suomalaisissa historiankirjoituksissa
kylmän sodan ajan kiistattomimpia ritareita ovat sadoissa tutkimuksissa
esitellyt Paasikivi ja Kekkonen, tutkituimpia kertomuksia taas
vaaran vuosien päättyminen, YYA, noottikriisi ja hurmaava Etyk Helsingissä. – Kaikki enemmän tai vähemmän Suomen
Neuvostoliitto-suhteeseen liittyviä tapahtumia. Kun ohitamme nämä huippuhetket
ja laskeudumme syvemmälle arkeen, kuva kylmän sodan ajastakin monipuolistuu,
rikastuu, värittyy, ilmeet kuvissa kirkastuvat, lasit kilisevät, ja lahjat
vaihtavat omistajia. Skoolauskuvia katsellessa voisi ajatella, että kylmän
sodan aika oli silkkaa juhlaa.
Metafora ’rautaesirippu’
ei taida sittenkään olla sopiva ilmaus puhuttaessa Suomen itärajasta, niin
suuria tehtaiden, laivojen ja jopa kokonaisen kaupunginkin kokoisia reikiä
maiden välisessä esiripussa oli vuoteen 1991 tultaessa. Itse asiassa esirippu
oli lähes riekaleina.
Paitsi kuuluisa ja kiistatta
koko aikakautta hallitseva, vuoden 1948 YYA-sopimus, Suomi solmi kylmän sodan
aikana lukuisia valtiollisia yhteistyö-, kauppa- ja kulttuurisopimuksia.
Merkittävä käänne osuu vuoteen 1955, jolloin solmittiin kauaskantoinen tieteellis-tekninen
sopimus. Se vapautti paitsi kauppaa, myös kulttuurivaihtoa ja turismia.
Porkkalan palauttamisprosessi Hruštševin toiminnan tuloksena tammikuussa
1956 oli erittäin merkittävä käänne maiden välisissä suhteissa – ja nimenomaan positiivisempaan
suuntaan.
Turisteja ja työläisiä
Kuvaavasti Karjalan evakot
pääsivät 1955 sopimuksen viitoittamaa tietä ensimmäistä kertaa katsomaan
menetettyjä kotiseutujaan. Turismi, niin ohjattua ja kontrolloitua kuin se
Neuvostoliittoon olikin, kasvoi vuosi vuodelta. Vuonna 1983 suomalaisia kävi
neukkulassa jo 330.000, vastaavasti venäläisiä kävi Suomessa vain 30.000
henkilöä. Pääosin Lomamatkat ja SN-matkat järjestivät reissuja
Neuvostoliittoon, Intourist ja Sputnik taas rajan takana. Ja niin tuli
Neuvostomaan helmet – Leningrad, Moskova ja Mustameren rannat – ja siinä samassa Viipurin tumma
ilme ja ränsistyneet Karjalan rajakylät tutuiksi suomalaisille.
Myös kulttuuriyhteistyö
maiden välillä puhkesi kukkaan kylmän sodan aikana: Suomi-Neuvostoliitto-Seuran
aktiivinen toiminta, monenmoiset yhdistykset, rauhan ja ystävyyden
kansainväliset festivaalit, ystävyyskuntatoiminta ja taitelijoiden vaihtoviikot
normalisoivat maiden välisiä suhteita arkipäivän tasolla. Muun muassa 1979 nuorisofestivaalijuna
vei 700 suomalaista, valkoisiin ystävyys-teepaitoihin sonnustautunutta
nuorisopoliitikkoa Moskovaan. Sieltä edelleen matkailijat jakaantuivat laajasti
eri puolille Neuvostoliittoa. Reissu ikuistettiin dokumenttielokuvaksikin ja
sieltä on tunnistettavissa useita tulevia julkkispoliitikkoja: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/01/22/suomalaisnuorten-festivaalimatkalla-neuvostoliittoon-rakennettiin-ystavyytta
Kulttuurijunat olivat Euroopassa suurta huutoa 1950-luvulta 1970-luvulle.
Tulijaisina Neuvostojen maasta
tuotiin kotiin Leninin päitä, kukkahuiveja, matruskoja, mustaa teetä ja paksua
ruisleipää. Ja tietysti reissulla tuli tutuksi marxismi-leninismin ei-niin-ihana
arki, rumat kerrostalot, valuuttabaarit, halpa vodka sekä eksoottiset itä-naiset.
Huomattavaa maiden välisessä
reiänteossa oli orastava ympäristöyhteistyö, josta keskusteltiin muun muassa edellä
mainituilla nuorisofestivaaleille 1979. Huoli Kuolan niemimaan tilasta
puhututti paljon, samoin Laatokan ja Itämeren saastuminen. Ensimmäinen
yhteisten valuma-alueiden vesisopimus allekirjoitettiin jo 1964. Vuonna 1985
sovittiin kattavasta yhteistyöstä ympäristönsuojeluun liittyen. Transnationaalisesta
yhteistyöstä kertoo myös Kuhmon ja Kostamuksen seudut yhdistävän Ystävyyden puiston rakentaminen 1987–90, samoin Oulangan ja Paanajärven
kansallispuistojen muodostaminen ylirajaiseksi luonnonsuojelualueeksi.
Suomalaisten ylirajainen
yritystoiminta alkoi Neuvostoliitossa tositeolla kasvaa sekin 1960-luvulta
lähtien: Noin 3300 Imatran Voiman suomalaistyöläistä rakensi Kuolaan Ylä-Tuuloman
voimalaitoksen 1960–65.
Svetogorskin paperi- ja sellutehdas rakennettiin sekin suomalaisvoimin 1970–88, samoin nikkeli- ja
kuparisulatto Petsamoon 1974.
Malliesimerkki rajanylittävästä rakentamisesta
oli kokonaisen Kostamuksen kaupungin rakentaminen 1977–85 teineen ja rautateineen.
Vuonna 1979 Kostamuksessa kävi työttömyydestä kärsiviä suomalaisten syrjäseutujen
miehiä ja naisia noin 3700. Bilateraalinen kauppa oli Suomelle todella
edullista, ja sen loppu taloudellisesti katastrofaalinen monille
neuvostoviennistä eläneille yrityksille ja yhteisöille Suomessa.
***
Nyt elämämme taas toista
todellisuutta, niin sanottua toisen kylmän sodan kautta vuodesta
2014 lähtien. Saas nähdä, mitä se tuo tullessaan. Onkohan Suomi sen aikana yhtä
kekseliäs ylläpitäessään naapurisuhteita kuin ensimmäisen kylmän sodan aikana.
Joka elää, se näkee.