Terveyttä luonnosta ja historiasta

Poikani antoivat minulle joululahjaksi Terveysmetsä-kirjan ja Luonto-lehden vuositilauksen. Olipas mainio lahja: olivat pojjaat vissiin päätelleet vuoden 2017 töiden raskauttamasta naamastani, että mamma tarttee virkistystä pidemmän päälle. Luin kirjan pakkasen paukkuessa, lumen piirittämässä Lapin mökissä, sinisten hetkien rytmissä.

 

Kuulun kyllä sillä tavalla ’uskovaisten’ joukkoon, että liityin jo nuorena luonnonsuojelujärjestöön ja samoilin metsissä ja tuntureilla. Vaaran rinteellä olevan lapsuudenkotini ikkunasta avautui avara ja rauhoittava lappilainen järvimaisema laajoine taivasosuuksineen, talvisin taivas oli avara revontuliaaltojen näyttämö. Vanhat ihmiset sanoivat meille lapsille, ettei saa viheltää revontulille, sillä ne voivat tulla ja napata sinut yläilmoihin. Tuo avara maisema tarinoineen juuttui sielunmaisemakseni, joka tulee kantamaan koko yksittäisen elämäni kierron.

  

Minua ei ole tarvinnut mitenkään käännyttää ymmärtämään luonnon henkisesti ja fyysisesti tervehdyttävää voimaa. Mutta silti, Terveysmetsä-kirja oli virkistävä ja uskoa lujittava. Se on syntynyt osin Maa- ja metsätalousministeriön 2014–2017 rahoittaman Terveysmetsä-hankkeen pohjalta. Projektin idea on ollut hyödyntää hyvinvoinnin lisäämisessä ja terveysongelmissa luontoa; kävelyjä, retkiä, hiljentymistä, rauhoittumista, eheytymistä, voimaantumista luonnossa. Itse näen, että suomalaisten kesämökkeilyinto kuvaa konkreettisimmillaan juuri tätä eheytymistarvetta. Luulen, että valtaosa suomalaisista tietää jo omastakin kokemuksestaan, että laiturinnokassa vettä ja maisemaa katsoessa, nuotiolla makkaraa paistaessa tai marjastaessa tai hillastaessa mieli rauhoittuu.

Tämä kokemus on maailmanlaajuisesti ymmärretty ja aiheesta on julkaistu jo sadoittain tutkimustietoa aina 1970-luvulta lähtien. Nyt tuo kaikki tieto ja ymmärrys pitäisi konkretisoida osaksi ihmisten terveyttä: toimintakyvyn, sopusoinnin ja yhteenkuuluvuuden tunteen vahvistamista.

Tässä muutamia otteita teoksesta:

Luonnon hyvää tekevä vaikutus ei ole uutta, vaan juontaa juurensa jo antiikin aikoihin, jolloin mm. Ilmasta, vedestä ja asuinpaikasta -teos painotti terveellisen ympäristön, kylpylöiden ja puutarhojen merkitystä.

Työpaikan viherkasvien on havaittu lisäävän työntekijöiden keskittymiskykyä ja viihtyvyyttä.

Kaipuu luontoon on kaipausta huojennukseen.

Lapsuuden luontokokemukset vaikuttavat läpi elämän.

Kaksi-kolme noin puolen tunnin luontokäyntiä (vaikkapa vain puistoon tai veden äärelle) viikossa tuottaa merkittäviä hyvinvointihyötyjä.

Luonnon pitäisi ulottua ihmisten nykyisiinkin asuinpaikkoihin eli kaupunkeihin ja muihin taajamiin… Yli 80 prosenttia suomalaisista asuu taajamissa.

Elvyttävään luontokokemukseen liittyy tunne irtiotosta (being away). Se on yksi elvyttävän luontokokemuksen peruspilareita.

Polut ovat elävää kulttuuriperintöä. [Eli meidän yhteistä historiaa, ML]

Suomalaisen kansallismaiseman perusosat ovat kukkula, metsä ja järvi.

Kivikehä on yksi planeettamme kehistä eli sfääreistä. Sen lisäksi planeetallamme ovat vesikehä, ilmakehä ja elonkehä eli biosfääri.

Tutkijat suosittelevat mahdollisimman suoraa kontaktia luontoon riittävän mikrobialtistuksen saamiseksi. [Kädet siis multaan, ja avojaloin luontoon].

Kenellä on puutarha ja kirjasto, hän ei muuta tarvitse (Cicero).

Meri, järvi, joki tai vesiputous lisää huomattavasti paikan elvyttävyyttä.

Vuonna 2016 selvitettiin Suomen Luonto -lehden aloitteesta, missä sijaitsee Suomen metsäisin metsä. Siksi osoittautui mittausten perusteella Sipoonkorven pohjoisosa 24 km Helsingistä itään.

Ihminen on aina janonnut tilaa ja avaruutta… Sisäinen ja ulkoinen selkeys ovat yhteydessä toisiinsa.

Suomen metsäpinta-alasta noin 60 prosenttia on yksityisomistuksessa.

Alueen elvyttävyyttä lisää mahdollisuus silmäillä kaukonäkymää. Mitä pidemmälle maisemaa näkee ja mitä suurempi osa on taivasta, sitä suurempi elvyttävyysarvo. [Lapsuudenmaisemani, ML]

Tietoiseen luontokokemukseen pyrkiviä retkiä kutsuttiin 1700-luvulla voyage sentimenal eli sentimentaalisiksi retkiksi. Ideana oli luontokokemuksen elämyksellisyys ja sen symbolinen merkityksen ymmärtäminen.

Luonnon nähtävän aineksen lisäksi luonto koostuu äänistä, tuoksuista, muistoista ja merkityksistä.

Maatalouseläimet ovat yhdysside luonnon ja kulttuurin välillä.

Vanhat puut herättävät luotettavuuden, turvallisuuden ja ylisukupolvisuuden tuntemuksia.

Luonto ei tee mitään turhaan (Aristoteles).

Metsäretkellä kohdattu vanha merkki ihmisen toimista [kuten kalliomaalaus, hiidenkivi, rauniot] hälventää jakoa luontoon ja kulttuuriin.

Paikkarakkaudelle on oma nimensä, topofilia.

Metsähallitus inventoi 2010–2015 valtion metsistä yli 10 000 kulttuurihistoriallista jäännettä. Vanhimmat niistä olivat lähes 10 000 vuoden takaa, nuorimmat 1960-luvulta.

Hiljaisuudelle on tarpeen rauhoittaa alueita ja paikkoja – mitä enemmän, sen parempi.

Tähtitaivaan ajattomuus, levollisuus, kirkkaus ja puhtaus heijastuvat mieleen.

Paikan elvyttävyyttä lisää, jos siihen yhdistyy tarinoita, myyttejä ja legendoja. Tarinoilla ja paikoilla on symbioottinen suhde, joka voimistaa niitä molempia.

Luonnonpaikan suuruuden tai luonnonvoimien mahtavuuden äärellä voi kokea subliimin eli ylevän. Se on sulautumiskokemus, joka auttaa ihmistä hyväksymään haurautensa ja tilapäisyytensä.

                                                                ***

Tämän blogin myötä kiitän kaikkia ystäviäni, perhettäni, yhteistyökumppaneitani sekä tieteellisistä kuin ei-tieteellisistäkin seurueista erittäin työteliäästä mutta antoisasta vuodesta 2017. Toivotan kaikkea hyvää ja elvyttäviä luontokokemuksia vuodelle 2018!

Kiitos kirjasta!:

Marko Leppänen & Adela Pajunen, Terveysmetsä. Tunnista ja koe elvyttävä luonto. Otava. Helsinki 2017. 297 s.

Tuntematon sotilas on nykypäivän Kalevala

Olin elokuvissa katsomassa entisen historianopiskelijan Aku Louhimiehen tulkintaa Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta. Ensinnäkin hatunnoston paikka; kuka uskaltaa edes lähteä tulkitsemaan sellaista ikonista teosta kuin Tuntematon. Louhimies on kunnianhimoinen mies ja halusi kiivetä Edvin Laineen ja Rauni Mollbergin kanssa saman kaapin päälle. Onnistui siinä tavoitteessaan. Olen ihan tyytyväinen; itsenäisyyspäivän elokuvallinen kotiohjelmani monipuolistuu kolmanneksella.

Elokuva on erilainen kuin muut versiot muutamassa seikassa: Lehdon fanit pettyvät katkerasti. Tämä kiusattu hahmo on ohuttakin ohuempi, olisi voinut jättää pois kokonaan. Louhimiehelle rooli ei viesti mitään. Rokan vaimon rooli on niin ikään ohutta tuijottelua. Rokka ja vaimo ovat elokuvassa epätasapari, liian näytelty suhde. Että on vaikea luoda uskottavaa naisfiguuria sodan maailmaan. Myöskään punakapinallisen torpparitaustan omaavan, kansan rakastaman Koskelan rooli ei ole puhutellut urbaania Louhimiestä. Hän jättää hyvästit sisällissodalle, kuka sitä enää jaksaa kantaa nuorille tarjolle. Ei liioin vanhanaikaiseksi jäänyt naistennaurattaja Rahikainen innosta tasa-arvoisen koulutuksen käynyttä Louhimiestä. Kuinka monta kertaa Rahikainen on synnyttänyt nauranremahduksia yleisössä, mutta ei enää. Sen sijaan Louhimies on romantikko; vahvan sosiaalisen omantunnon omaava, punasteleva Hietanen on yllättävän tuore, poikamainen. Hyvä, että joku muistuttaa, että kuvatut sotapojat olivat niin nuoria, vähän maailmaa nähneitä poikasia.

Parhaan roolin on elokuvassa saanut Eero Aho Rokkana. Selvästi Louhimiestä on innoittanut nimenomaan Rokka-tarina. Häneen on panostettu, hän on elokuvan tukipylväs, hänen ympärilleen rakentuu yli puolet elokuvasta. Eikä ihme, menetetyn ja ikävöidyn Kannaksen maanviljelijä, suorasuu, omilla jaloillaan seisova, tovereista huolta pitävä, rehti isänmaallinen mies, joka ei herroja kumartele. Voiko parempaa ihannemiestä löytääkään. Yliaikainen suomalainen mies. Eläköön hän, tuumii Louhimies. Ja hyvin elääkin. Kantaa koko elokuvaa.

Viimeistään tämän Louhimiehen päivityksen jälkeen voidaan se nähdä: Tuntemattomasta on tullut 2000-luvun Kalevala. Ja Rokka on saanut itseoikeutetusti Väinämöisen roolin. Molemmissa asuu muinainen suomalaiskarjalaisuus, arveltu viisaus ja voima, kivijalka kaikelle sille (miehiselle) todellisuudelle missä olemme nyt, Suomelle.