Aloitin kesälomani
siirtymällä Lappiin ja lukemalla ensitöikseni Helsinki-keskeisen kirjan
toimittaja Pirkko Pii Kolbesta (1932‒2008). Julkaisu antaa paljon ajattelemisen
aihetta. Muistan tapaamiseni jo eläköityneen Pirkko Kolben kanssa; terävä ja
suora katse, viipyilevä hymy kuin monalisalla, lämmin kädenpuristus.
Kollegani Laura Kolbe on
tullut äitiinsä ainakin siinä, että sana on hallussa. Teos on kerronnallisesti
juokseva, informatiivinen ja temaattisesti monikerroksinen, paikoin hyvinkin
intiimi, mutta ensisijaisesti se on yhteiskuntahistoriallinen arvio 1950‒80-luvun
Suomesta. Teoksen juonellinen tulokulma on erittäin kiinnostava ja tervetullut:
tekstissä pohditaan yhden henkilön elämänhistorian kautta rouvan, äidin ja
toimittajan roolien muutoksia, yksilön paikkaa suuressa rakennemuutoksessa, työn
ja perheen yhteensovittamista ja ihmissuhteita.
Sen lisäksi, että kirja
on kertomus Suomen Kuvalehden ja Helsingin Sanomien toimittaja Kolbesta,
se on kertomus myös itse kirjoittajasta, professori Kolbesta. Teoksellaan
ammattitutkija Laura astuu ulos omasta tiukasta roolistaan akateemisena
kirjoittajana, rohkeana ja uhmakkaana kuin äitinsä ikään. Samalla tavalla kuin
astuessaan julkisesti poliittiseen toimintaan, Laura murtaa omaan ammattirooliinsa
liittyviä ennakkoasenteita, -luuloja ja kahleita. Kirja on tunnustuksellinen ja
siten uraauurtava: vaikka perhehistoria, psykohistoria ja tunnehistoria ovatkin
hyväksyttyjä tutkimussuuntia nykyajan kansainvälisessäkin
historiantutkimuksessa, julkisen ja henkilökohtaisen (yksityisen) rajan itsereflektointi
ja häivyttäminen on edelleenkin harvinaista ja kirjoittamattomien sääntöjen
mukaan ammattilaiselle ei-suotavaa. Historiantutkijat
avaavat kyllä mielellään ja joskus sensaationhaluisestikin toisten, menneisyyden ihmisten sielunmaisemia, mutta eivät juuri
koskaan avoimen paljaasti omia lähtökohtiaan ja kirjoittamisensa motiiveja.
Erityisesti tekstistä
nousee kaksi teemaa ylitse muiden: häpeä omasta taustasta ja urbaanin,
perinteestä vapaan itsenäisen elämätavan rakentaminen. Kummankin teeman osalta
kirjoittaja osuu tutkimuksellisesti valtavan haastaviin kipukohtiin. Voiko
ihminen elää ’perinnöttömänä’? Kirjan vastaus on, ettei voi. Toimittaja
Kolbekin palasi ikäännyttyään Riihimäen takakasarmeille, lapsuutensa maisemiin,
vaikkei koskaan avautunutkaan edes tyttärelleen sitä kauemmasta torpparikulttuurisesta
taustastaan. Suomalaisten häpeä maalaisuudesta, varsinkin köyhästä
maalaisuudesta on yhä tabu keskiluokkakertomuksissa. Aihepiirin nostaminen
esille on Lauralta jälleen uusi avaus, jonka jatkotyöstäminen on lähes
vääjäämätöntä, niin herkullinen asetelma on.
Työväenliikekertomuksissa
köyhä maalaisuus sen sijaan kuuluu olennaisena osana juoneen. Kun luetaan esimerkiksi K.A. Fagerholmin,
Martta Salmela-Järvisen tai vaikkapa Veikko Helteen muistelmia, ne kertovat sosiaalisen
nousun samalla tavalla: Mitä köyhempi tausta, sitä hyväksyttävämpi ja
kirkkaampi kruunu työväenorganisaatioissa. Vielä 1990-luvun alussa
akateemisesti koulutettuja ja porvaritaustaisia katsottiin karsaasti ammatillisen työväenliikkeen
johdossa. Proletaaritaustan ihannointi oli huipussaan etenkin työväenliikkeen
niin sanotulla yhtenäisyyden kaudella (- se mikään yhtenäinen ollut!) eli vuosina
1899‒1917. Kuvaavasti porvaristaustaiset, sosialismista innostuneet akateemiset
henkilöt (kuten Väinö Voionmaa) saivat raipasta ja lujasti: heitä ei hyväksytty
proletaarisessa Helsingin piirissä edes kansanedustajaehdokkaiksi. Vasta
sisällissota avasi heille mahdollisuuden maltillisen sosialidemokratian riveissä.
Ei köyhyys synti ole,
mutta kyllä se hävettää. Näin sanoo jo sananlaskukin. Lukuisissa tutkimuksissa
on osoitettu, että köyhyyden kokemus haavoittaa ihmistä, tekee hänestä aran, omasta
mielestään epäonnistuneen ihmisen, se antaa lapsille ja nuorille muita heikommat
mahdollisuudet elämän valintoihin, tarjoaa niukasti elämän taisteluissa
tarvittavaa pääomaa, ja mikä kauheinta, sen on tutkittu periytyvän, se leimaa,
ja se haisee. Ei siis ihme, että sosiaaliseen nousukiitoon päässeet kieltävät osattoman
menneisyytensä.
Meitä ammattilaisia on usein naurattanut sukututkimushankkeet,
jotka lopetetaan heti, kun ensimmäinen avioton äiti, irtolainen tai rikollinen
löytyy suvusta. Hymyä piisaa myös siitä, miten valikoiden amatöörit voivat
tehdä sukunsa tutkimusta: vain elämässä onnistuneet nostetaan esille. Kaiken
tämän ronkkimisen taustalla on häpeä epäonnistumisista ja halu löytää onnistumisen kertomuksia, suurmiehiä ja -naisia. Jos niitä ei löydy, ne keksitään. Mutta kun menneisyyttä ei voi muuttaa
eikä synnyinperhettään valita, kaikki se häpeä on aivan turhaa, siis aivan
turhaa. Varmaan auttaisi, jos
kirjoittasi häpeän auki, helpottaisi taakkaa. Ottakaa mallia professori
Kolbesta.
Kesälukemistoksi suosittelen:
Laura Kolbe: Nykyajan
nainen. Pirkko ”Pii” Kolbe ‒ äiti ja toimittaja. Kirjapaja. Helsinki 2017. .
PS. Vielä tähän loppuun VALTAVA KIITOS kaikille
ystäville ja kollegoille muistamisesta merkkipäivänäni. Olen aivan otettu Rohkea kynä -teoksesta (toim. Oona
Ilmolahti ja Sinikka Selin). Kirja on vapaasti ladattavissa Työväen historian
ja perinteen tutkimuksen seuran sivuilta: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/166712
Rentouttavaa kesää kaikille!