Pahatapainen byrokratia

Satuin ohittamaan Senaatintoria tässä muutama päivä sitten ja törmäsin väkijoukossa mieheen, joka kantoi plakaattia ”Saatanan Tunarit”. Hänen kavereillaan oli kylttejä, jossa luki ”Ei böndee, ei safkaa” ja ”Älä hauku viljelijää ruoka suussa”. Mielenosoittajat ‒ nuoret ja vanhat naiset ja miehet ‒ olivat kääriytyneet banderolleihin, jotka viestivät raskaasta, loputtomasta työnteosta ja viljelijöille jäävän tulon niukkuudesta sekä virkavallan raskaanhitaasta toiminnasta. Maalaisten kapinajoukko oli saapunut pääkaupunkiin; auringonvalo heijastui komeiden traktoreiden kyljistä, pakokaasu mustasi paikka paikoin taivasta, ja väki vaati kovaäänisesti luvattuja tukiaisia maksuun heti. Traktorin kauhaan oli verenpunaisella maalilla kirjoitettu ”Musertaa, ahdistaa, vituttaa, ivaako?” ja toiseen ”Byrokratia alas!”

Samaa byrokratian kahlitsevaa roolia ovat viime vuosina viestittäneet kasvavalla volyymillä myös toinen ammattiryhmä, yliopistojen professorit ja tutkijat. Eräs heistä kertoi, ettei hän voi kehittää vetämäänsä seminaaria moninkertaisen byrokratian estäessä spontaanien ratkaisujen tekemisen. Uutta toimintamuotoa kun ei ollut kirjattu vuosi sitten suunnitelmiin! Toinen valitti rahoitushankkeiden moniportaisen kirjaamisen vievät kohtuuttomasti aikaa, kolmas ihmetteli virkamiesten keskinäisen toiminnan heikkoutta ja hidasta reagointia.   

Käsitys siitä, että hallinto palvelee yliopistoissa professorien ja tutkijoiden työtä, on arkitodellisuudessa kääntynyt päälaelleen: täytämme viikosta toiseen milloin minkäkinlaista lappua ja selontekoa, että virkamiehet saavat puolestaan täytettyä heille määrätyt, yhä vain fragmentoituvat tehtävänsä. Oravanpyörä on valmis, tehokkuus latistuu papereitten kierrättämiseen, ja yliopiston turhat menot sen kun paisuvat. Kuka lienee se suuri ajattelija, joka on kaiken tämän junaillut. Ja miten Suomesta onkin tullut liian kahlitsevan byrokraattinen maa. 

Virka tarkoittaa tehtävää, mutta eräissä suomensukuisissa murteissa myös jonoa, ansaa, pitkää pinoa ja suurta kasaa. Virkatie on alun perin ollut ansapolku. Joissain karjalan murteissa se tarkoittaa pahaa tapaa. Onpas kuvaavaa! Kyllä herroja ja keskusvaltaa vihaava ja karttava vanha kansa sen jo tiesi, että liiallisesta virkavalaisuudesta kärsivät etenkin alamaiset (kansalaiset) itse.

Jos historiasta pitäisi katsoa virkavaltaisuuden kasvua, niin varmaankin olisi aloitettava Kustaa Vaasasta, tuosta 1500-luvun puolenvälin keskusvallan rakentajasta. Itse virka-sanakin kotiutui suomen kieleen samalla vuosisadalla kun Agricola kokosi sanoja suomen kielen sanalistauksiinsa. Sittemmin virkavaltaisuus kasvoi askel askeleelta sitä mukaa, miten eri hallintoalat eriytyivät ja rakentuivat virastoiksi, instituutioiksi ja hallinnan välineiksi. 1800-luvulla oltiin päästy niin pitkälle, että otettiin uusi sana käyttöön, viranomainen. 

Byrokratia on hyvässä mielessä järjestyksen, oikeudenmukaisen kohtelun ja sujuvan asioinnin välttämätön ehto niissä tapauksissa, että se toimii kohtuullisen keveänä ja ketteränä. Sen sijaan se neuvostomallinen byrokratia, joka meillä nyt näyttää olevan vallitseva olomuoto, vierittää sen sijaan raskaat kivet kansalaisten niskaan, hidastaa työntekoa, ahdistaa mieliä, ja mikä kohtalokkainta, estää toimintojen uusiutumisen ja uudistamisen alhaalta ylöspäin (bottom-up).

Ylikuumentunut byrokraattinen tila, jota harmittavasti joudumme nykyään kohtaamaan arjessamme jatkuvasti, on vienyt siihen että muoto on tärkeämpi kuin sisältö. Pilkunpalvojat saavat vallan instituutioissa eikä luovuutta siedetä. Lomakkeet ja hakemukset on täytettävä pilkulleen niin kuin on käsketty; jos poikkeat muodosta, olet ulkona rahanjaoista ynnä muista herkuista. Tällainen ajattelu on äärimmäisen kohtalokasta ja vaarallista etenkin tieteentekemisessä, jos myös monilla muillakin aloilla. Tiede ilman vapaata ajattelua, luovuuden edistämistä, on kohta kuollut.

Nyt, tässä poliittis-taloudellisessa turbulenssissa, jota parhaillaan elämme läpi, uudistusten tekeminen, luovuuden ilotulitus, on välttämätöntä, että pääsisimme kuivin jaloin tästä lätäköstä ylös. Moni julkinenkin keskustelija on hyvin asiallisesti muistuttanut, että sen sijaan että leikataan (etenkin niin sanotuilta pehmeiden metodien aloilta), lähdettäisiin uudistamaan rakenteita aste asteelta, purkamaan moninkertaista byrokratiaa maltillisesti, tervehdytettäisiin ja raitistuttaisiin asioiden kulku virkaportaissa. Olisi kohtuullista, että saisimme tehdä töitämme kaikella sillä energialla ja luovuudella, jonka vuoksi meidät on palkattu tehtäviimme.

Pitänee muistuttaa vielä lopuksi, että toisin kuin monien muiden ammatinharjoittajien, professorien tehtävät on määritelty laissa (Yliopistolaki 2009, 33§). Saman lain 2-pykälä määrää, että ”YLIOPISTOJEN tehtävänä on edistää VAPAATA tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista SIVISTYSTÄ, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. Tehtäviään hoitaessaan yliopistojen tulee edistää ELINIKÄISTÄ OPPIMISTA...” Onkohan oikeusoppineet tutkineet sitä, miten nykyinen ylibyrokratisoitunut toimintatapa ja ylhäältä ohjailu vastaavat oheisen lain kirjainta ja henkeä?