Levottoman Wittgensteinin ja tohtoritar Scottin muistokivillä

Harva tietää, missä maailmankuulun filosofin, alkujaan itävaltalais-juutalaisen varakkaan ja kultturellin suvun jälkeläisen Ludvig Wittgensteinin (1889–1951) viimeinen lepopaikka sijaitsee. En tiennyt itsekään, kunnes vahingossa astuin sen päälle: niin vaatimaton, osin ruohon peitossa hänen muistokseen asetettu vaaleanharmaa paasi maata vasten oli. Siinä lukee vain hänen nimensä ja elinvuodet. Ei muuta. Joku oli nostanut kasan käpyjä kivelle, käpyjä! Ehkä moisen ympäristötaiteellisen teoksen tekijä oli lapsi, muuten ei kyllä tulisi mieleen laittaa juuri neropatti Ludden haudalle käpyjä. Hän ei todellakaan ollut käpy.  

Niin kuin monet, niin sanotusti liian paljon lukeneet ihmiset, oli myös Wittgenstein erikoinen; niin erikoinen että pakeni vuonon yksinäisyyteen Norjaan ajattelemaan. Palattuaan retretistään hän liittyi vapaaehtoisena ensimmäiseen maailmansotaan ja huomattiin pian omaavan sankarillisen luonteen. Vapaa-aikoina hän painiskeli filosofian suurten kysymysten parissa: sodan aikana syntyi ainoa hänen elinaikanaan julkaistu teoksensa, tosin ei edes hänen mentorinsa Bertrand Russell sitä oikein ymmärtänyt. Itse kirjoittaja taas ymmärsi sen niin, että hän oli sanonut tuossa opuksessa kaiken filosofiasta, joten hän muutti maalaiskoulun opettajaksi ja ryhtyi kehittämään lapsia aktivoivaa pedagogiikkaa. Työläännyttyään opettajan työhön mies muutti luostariin puutarhuriksi, mutta väsyi pian myös siihen.

Siinä elämänvaiheessaan hän palasi opiskeluaikaiseen Cambridgeen, parin tunnin junamatkan päähän Lontoosta. Ennen kun hän pääsi tälle viimeiselle pysäkille kivipaasin alle Ascension’in hautausmaalla, ehti hän tehdä yhtä sun toista. Esimerkiksi hän yritti muuttaa Neuvostoliittoon. Kaikista maista ja aiheista Neuvostoliiton vähemmistökansat saivat hetkeksi hänen huomionsa, mutta häntä innoitti myös mahdollisuus erikoistua psykiatriksi. Sota katkaisi hänen haaveensa ja filosofian professoriksi kohonnut Wittgenstein toimi mm. sairaalan vahtimestarina. Ennen kuolemaansa hän sairasti pari vuotta syöpää (ks. mm. filosofia.fi).

Ludvig ei ole ainoa viisas tuossa kirkkomaassa. Samaisella hautausmaalla on kuulemma 2500 haudatun vainajan joukossa enemmän ’korkeata älykkyysosamäärää’ kuin missään muulla. Kolme Nobel-palkittua, Englannin tiedeakatemian kirkkaita tähtiä, Darwinin kaksi poikaa (heidänhän on täytynyt myös olla nerokkaita), maineikkaiden paikallisten koulujen johtomiehiä, yliopistoväkeä Camjoen tältä puolen. 1860-luvulla avattu ja nykyään käyttämätön hautausmaa on melko lailla luonnon valtaama, monenmoiset muistokivet ovat kallellaan sinne sun tänne, koiranputki on kasvanut komeaksi pelloksi, lihavankirjava kissa seuraa kulkijoiden perässä, entisessä isohkossa kappelissa keskellä hautausmaata asuu Eric, joka tekee työkseen nimiä kiviin. Että semmonen paikka ja vainajatila.

Kirkon lähellä on Wittgensteininkin muistomerkkiä huomaamattomampi pieni hautakivi maata vasten ja heinien hyväiltävänä: Charlotte Scott, brittien ensimmäinen matematiikasta väitellyt nainen. Syntyi 1858, kuoli 1931. Hän opiskeli ja väitteli 1885, mutta ei Cambridgessa, missä ensimmäinen nainen sai väitellä vasta 1948 (yliopisto oli perustettu jo 1209 nimenomaan poikia ja miehiä varten). Niinpä 27-vuotias Scott joutui suorittamaan tutkinnon Lontoossa - ja mursi näin monia lasikattoja; matematiikka oli ja on edelleen hyvin miehinen alue. Väittelynsä jälkeen Scott toimi yliopisto-opettajana Englannissa ja Yhdysvalloissa, kirjoitti oppikirjoja ja toimitti alansa lehteä sekä kulki elävänä esimerkkinä akateemisesta urasta unelmoiville nuorille naisille. Scott viihtyi työssään ja Amerikassa niin hyvin, että hän palasi vasta jäädessään eläkkeelle 67-vuotiaana Cambridgeen ja kuoli kuusi vuotta myöhemmin (ks. agnesscott.edu).

Mainittu Ascension Burial Ground sijaitsee Huntingdon Roadin numerojen 145 ja 147 välissä Cambridgessa. Ks. http://www.churchatcastle.org