Näin naapurissa, Vasa-laivalla Tukholmassa

Kävin pitkästä aikaa kylässä Tukholmassa. Kaupungin turisteja viihdyttää nykyään muun muassa arktinen Ice Bar, johon tietysti tutustuin: juomatkin tarjottiin jäälaseista, otin ’Torne River’ -nimisen mehun. Näytti olevan paikka venäläisten suosiossa. Katukuvassa oli paljon muitakin ulkomaalaisia, suurin osa heistä tosin helmikuisen räntäsateen kastelemia kerjäläisiä. Heitä oli kaikkialla, joka viiden metrin päässä, paljon enemmän kuin Helsingissä tai Oslossa. Kahvilat ja pubit kansoittuivat jo alkuillasta. Näköjään jazz-klubeille on syytä varata ennakkoon pöytä, jos haluaa päästä kuuntelemaan live-musiikkia. Ruoka oli valitsemissamme ravintoloissa hyvää, mutta ruotsalainen palvelu yllättävän epäkohteliasta; ehkä se johtui siitä, ettemme tahtoneet pohjoismaalaiseen tapaan antaa ekstratippiä. Tai siksi, että olimme suomalaisia. Ei kai sentään.

Naapuriretken kohokohta oli käynti Vasa-museossa. Vasa on tuhannesta tammesta rakennettu kuninkaallinen loistolaiva, joka lähti neitsytmatkalleen elokuisen tyynessä sunnuntaisäässä 1628. Tukholman satamaan kokoontuneet kaupunkilaiset jäivät hurraamaan ennen näkemättömän kauniille ja kalliiksi tulleelle kuningas Kustaa II Adolfin lippulaivalle. Köyhtynyt kansa sai seurata rannoilta sitäkin kohtalokasta tapahtumasarjaa, kun ensimmäisen kevyehkön tuulen tartuttua neljään auki levitettyyn purjeeseen koko komeus kallistui sivulleen 1300 metrin päässä lähtöpaikastaan ja upposi. Onneksi kuningas Kustu ei ollut todistamassa laivan nopeaa vajoamista aaltoihin ja viidenkymmenen ihmisen tuhoutumista. Hän oleskeli Preussissa ja kuuli katastrofista vasta parin viikon kuluttua. Hänen palattuaan alkoivat ankarat kuulustelut, joiden ainoa johtopäätös oli, että laiva oli rakennettu liian kiikkeräksi. Vedenalainen osa ei ollut oikeassa suhteessa viisikymmenmetrisiin mastoihin, raskaisiin köysistöihin, kymmeniin tykkeihin ja muihin 48 metriä pitkän ja 12 metriä leveän aluksen loistaviin tykötarpeisiin, kuten taidolla sorvattuihin satoihin värikkäisiin patsaisiin. Kapteeni ja merimiehet vakuuttivat toistamiseen, etteivät he olleet tapahtumahetkellä olleet humalassa eivätkä muutenkaan tehneet mitään virheliikkeitä. Vastaava rakennusmestari, muuan hollantilainen, oli kuollut vuotta aiemmin eikä ollut vastaamassa.

Sittemmin 333 vuoden kuluttua, 1961, jolloin laiva nostettiin ällistyttävän hyväkuntoisena pohjasta, uppoamisen syyksi arveltiin 1600-luvun heikkoa teoreettista tietotaitoa. Vasassa oli tavallista enemmän tykkejä ja se oli tavallista vahvemmin rakennettu, mikä teki siitä kohtalokkaasti astetta kiikkerämmän kuin muut ajan laivat. Suurvalta-aikaansa elävä Ruotsi menetti tuikitärkeästä merisotalaivastostaan 1620-luvulla peräti 15 suurta alusta, joista vain pienen osan taisteluissa, joten laivojen uppoamiset karilleajojen ja vastaavien onnettomuuksien vuoksi eivät olleet harvinaisia. Jo kohta Vasan onnettomuuden jälkeen hylkyyn lähetettiin sukeltajia, joiden tarkoitus oli nostaa ylös aluksen arvokkaita tykkejä. Karjalasta asti tuotiin pääkaupunkiin eräskin Hannu Olavinpoika (Hans Olofsson), joka kuulopuheiden mukaan osasi kulkea veden alla, mutta turhaa oli työnsä. Vasta 40 vuotta myöhemmin saatiin kolmenkymmenen metrin syvyydestä, säkkipimeästä pohjasta yli 50 tykkiä ylös käyttäen hyväksi uutta innovaatiota, sukelluskelloa.

Valtavien työläiden arkeologisten tutkimusten ja mittavien konservointitöiden jälkeen Vasa avattiin kaiken kansan ihmeteltäväksi 1990. Itse laiva on henkeä salpaava, museo opettava ja moderni. Esille avautuu 1600-luvun maailma kaikessa arkisessa ja symbolisessa runsaudessaan, myös suurvallan pramea kuori ja näyttämisen halu paistaa läpi: näistä seikoista kertovat konservoitu vaatetus, ruokakulttuuri, astiastot, rahat, pelit, orastavan tupakanpolton välineet, vaatimaton lääkintäarsenaali, rangaistuskahleet, merimiestaidot, taidesuuntaukset myöhäisrenessanssista varhaiseen barokkiin, asehistoria, Vasa-sukua ja etenkin Kustaa II Adolfia symboloivat vahvat Pohjolan leijonat sekä erikoisuutta hakevan 1600-luvun alun värikkäät, vulgaarit rehevät naisveistokset jne. Näytteille on myös rekonstruoitu hukkuneita. 145 henkisen miehistön mukana oli myös perheenjäseniä, naisia ja lapsia, joten ajan naisfiguurikin on saanut muotonsa. Ajan ruotsalaismiehet näyttävät olleet lyhyitä, 165 senttisiä ja naiset kymmenen senttiä lyhyempiä.

Kaiken kaikkiaan Vasa-laivasta pelastettu aineisto antaa hyvin ankaran kuvan tavallisten merimiesten elämästä. Palkka oli vähäinen, jonka takia hyviä miehiä oli tarjoilla laivoihin vähän ja pikkurikollisia ja irtolaisia paljon. Laivataistelut olivat yhtä teurastusta: vihollislaivat liimautuivat yhteen ja miehet lähtivät teurastamaan tykinammuksilta säästyneitä. Olemme jo Viikinki-televisiosarjasta saaneet nähdä mallinnusta 700‒1000-luvun taistelukulttuurista eikä 1620-luvun malli jäänyt viikinkien harjoittamasta raakuudesta jälkeen. Kaiken lisäksi merimiesten muona oli heikkoa käsittäen pääosin puuroa, leipää ja kuivattuja herneitä. Kuri oli kova ja sairastuminen tiesi kuolemaa ja mereen heittoa.

1600-luvun alun maailma oli tavallisen kansan näkökulmasta karua. Sotaväenotot, syvät yhteiskuntaluokkaerot, pakottava uskonnollisuus, eloonjäämistaistelu luonnon ja kruunun armoilla saatteli niin miestä kuin naista hänen lyhyen, noin 35 vuotta kestäneen elinkaarensa aikana. Vaikka Ruotsi eli niin sanottua suuruuden aikaansa, ei se juurikaan tuntunut tavallisista ihmisistä muina kuin lisääntyneinä rasituksina. 30-vuotinen sota riehui Euroopassa ja noitavainoja toimeenpantiin pohjoisessakin, rakenteet tärisivät kaupunkeihin muuttojen myötä ja kadot koettelivat kansaa, osassa talonpoikia kyti kapina. Elämä oli lyhyt mutta ankara. Se elettiin niin hyvin kuin taidettiin, työtä tehtiin, avioiduttiin, lapset saatettiin maailmaan, paremmasta elämisen mallista tietämättöminä.

Toden totta, tämän päivän meno tuntuu lasten leikiltä tuohon aikaan verrattuna. Tervemenoa todistamaan sitä eläintarhan Vasa-museoon, Djurgårdeniin, www.vasamuseet.se
Kiitos Saaralle ja Tuomakselle!