Museoitu KGB

Rakennus on harmaa nelikerroksinen talo osoitteessa Riia 15. Se ei näytä ollenkaan niin kammottavalta kuin mitä sen synkän maineen perusteella voisi olettaa. Pikemminkin se vaikuttaa hyvin tavalliselta – ainakin näin aurinkoisena päivänä. Olen yöpynyt Dorpat-hotellissa Ema-joen varrella ja KGB:n sellimuseoon pääsen suoraan nousemalla Riia-katua. Talo on Pepleri-kadun kulmassa. Odotan museon avautumista seisoen kadun toisella puolen, sisäänkäyntiä vastapäätä. Otan kuvia, eikä kukaan kiinnitä minuun mitään huomiota. Kuvittelen näkeväni kaksi mustanpuhuvaa poplarimiestä raahaamassa vastahakoista virolaista tuosta ovesta sisään: vietiinköhän sinne väkeä vain hämärissä vai olikohan se aivan julkista?

Joutessani luen Tarton museoiden avaintarinat -opaskirjastani. Sen mukaan Neuvostoliiton miehittäessä Viron 1940 alkoivat sortotoimet ”neuvostovastaisia elementtejä vastaan”. Uhrimäärä nousi noin 122 000 henkilöön, näistä yli 30 000 menetti henkensä. Harmaassa talossa toimi KGB:n Etelä-Viron keskus. Lukuni keskeytyy, kun keski-ikäinen nainen tulee avaamaan oven ja me tervehdimme toisiamme surumielisen tunnelman vallitessa, historian raskas paino asettuu kevyiden kesäpuseroidemme verhoamille harteille samalla kun painumme auringonvalosta hämärään kellariin. Sellit ovat siellä. Maksan sisäänpääsymaksun ja ostan Mart Laarin kirjoittaman kirjasen Viron kohtalohetkistä.

Haisee kellarille. Kapea käytävä on maalattu valkoiseksi, sellien tummat raskaat ovet molemmin puolin. Pysähdyn metsäveljiä esittelevän sellin oven suuhun. Isoja mustavalkoisia kuvia, kompakteja tekstejä: Virossa toimi kuin toimikin vastarintaliike. Metsissä käytiin vastarintamiesten ja -naisten tuhoon tuomittua taistelua ”neuvostomiehittäjiä” vastaan vuosina 1944–56. Perustettiinpa erityinen maanalainen parlamenttikin, joka nimettiin Viron tasavallan kansalliskomiteaksi. Näin erämaiden kasvattina ihmettelen, missä ne metsät olivat, joihin liike pystyi pesiytymään? Joka tapauksessa metsäveljet kykenivät tekemään sissi-iskuja neuvostovallan edustajia vastaan, sabotoimaan neuvostomuistomerkkejä ja vapauttamaan muutamia vankejakin yhteistyössä kaupunkisissien kanssa. He julkaisivat omia lehtiä, levittivät lentolehtisiä ja lähettivät tappouhkauksia neuvostovallan kanssa toimiville. On selvää, etteivät he olisi kyenneet tekemään tätä ilman paikallisten tukea. Laar arvelee, että metsäveljiä olisi ollut noin 30 000, heidän joukossaan oli myös naisia. Metsäveljistä tapettiin ehkä noin kolmannes, mukana mm. ”Kauhu Ants” eli Ants Kaljurand, joka jäi kiinni 1949 ja teloitettiin kaksi vuotta myöhemmin.

KGB pyrki onkimaan vangituilta tietoja kiduttamalla ja lähettämällä maaseudulle rangaistusretkikuntia ja luomalla agenttiverkoston – johon rekrytoitiin usein naisia – partisaanien ja heidän tukijoidensa savustamiseksi. Vuoden 1948 jälkeen vastarintaliikkeen toimijoiden rivit harvenivat. Vuosiin 1956–57 tultaessa pääosa metsäveljistä saatiin kiinni. Vuoden 1956 Unkarin kansannousun tukahduttaminen teki selväksi vastarintaliikkeelle, ettei kansainvälistä apua ollut todellakaan tulossa. Silti muutamat sinnittelivät piiloissaan loppuun asti.

Raskas on metsäveljien sellin tarina, eikä muutkaan sellimuseon sellit ole kevyitä. Kidutusta, kuolemanpelkoa, ahdistusta, kauhua, pieni pimeä eristyskoppi, kuolemalle haisevia tarinoita vankileirien saaristosta, kuvia kuolleista, teloitetuista. Mutta samoilla seinillä on myös kuvia toivosta, monimuotoisesta työstä valitun aatteen eteen: valokuvassa nuoria naisia ja miehiä, kasvot hymyssä.

Tänä vuonna virolaiset juhlivat uuden itsenäistymisensä 20 vuotisjuhlia. Niin lähellä, niin kaukana: Viro meistä.