Karjalan kotiseutualue. Nyt.

Minulla on ollut kuluvan lukuvuoden aikana erinomainen onni päästä seuraamaan Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampukselta käsin maan johtavaa Karjala-tutkimusta. Olen vaikutettu: ylirajaista aluetieteellistä tutkimusotetta sovelletaan sekä historiantutkimuksessa, maantieteessä, kielentutkimuksessa, folkloristiikassa, yhteiskuntatieteissä, musiikkitieteessä että naistutkimuksessa. Tieteidenvälisyys, vuorovaikutteisuus, vertailtavuus ja informatiivisuus määrittävät kaikkia näitä tutkimuslinjoja, joista rakennetaan tieteellisesti pätevää kokonaiskuvaa rajamaa Karjalasta. Laajemmassa syynissä transnationaalinen Karjala vertautuu mihinkä tahansa eurooppalaiseen raja-alueeseen, mutta tuottaa samalla aivan erityistä tietoa Suomen ja Venäjän suhteiden historiasta. Loistavaa: lisää varoja korkeatasoiseen Karjalan alueen perustutkimukseen – aukkoja on vielä lavealti.

Mutta – kuten paljon kuumia tunteita nostattaneessa kirjoituksessani (HS vieraskynä 4.8.2009) olen jo todennut – akateeminen tutkimus elää omaan elämäänsä koskettamatta juurikaan muiden historiakulttuurin toimijoiden (tietokirjailijat, kotiseutuharrastajat, media…) Karjala-kirjoittelua. Karjalan puolestapuhujia tuntuu riittävän, mutta kuinka pitkälle puhe riittää?

Oma rakentava esitykseni vuoropuhelun aktivoimiseksi on kulttuurisesti itsehallinnollisen Karjalan kotiseutualueen rakentaminen. Siihen kuuluisi sekä Suomen että Venäjän puolen Karjalat. Idea on sama kuin pohjoiseen rakennettu kulttuurinen itsehallintoalue Saamenmaa, saamelaisten kotiseutualue, joka käsittää alueita niin Suomen Lapista, Norrbottenista, Ruijasta kuin Kuolan niemimaaltakin.

Ylirajaisten alueiden (Pohjoiskalotti, Barentsin alue) tutkijana tunnistan hyvin raja-alue Karjalan kipupisteet ja niihin liittyvät tunnekuohut. Samanlaista kulttuurista, etnistä ja poliittista kiistelyä on harrastettu myös Saamenmaan osalta. 1980-luvulla lanseeratun Saamenmaan rajoja on pidetty historiattomina ja keinotekoisina, ja alueen suomalaisia on närkästyttänyt saamelaisten ”hyysääminen”. Tästä huolimatta idea on toiminut. Inariin on noussut valtion varoin upea Siida, saamelaisen kulttuurin keskusmuseo, saamen kieliä on nykyään koulukielinä, Oulun yliopistossa toimii erityinen saamelaisuuteen erikoistunut tutkimusinstituutti jne. Oman kulttuuri-itsehallinnon myötä saamelaiskulttuuri on vahvistunut ja profiloitunut. Toissijaiseksi kysymykseksi tässä riennossa on jäänyt se, MINKÄ VALTION pitäisi omistaa Saamenmaa.

Esitänkin, että Karjala-aktiivit ja valtiovaltojen edustajat lähtisivät vakavasti kartoittamaan mahdollisuuksia luoda erityinen kulttuuria painottava Karjalan kotiseutualue, joka olisi oma ylirajainen kokonaisuutensa monikulttuurisessa Euroopassa. Uuden aluekokonaisuuden myötä häviäisi ensisijaisena toimintamotiivina tarve omistaa, liittää, palauttaa tai luovuttaa alue ja päähuomio kohdentuisi itse asiaan eli koko Karjalan alueen kulttuuriseen kehittämiseen ja voimaannuttamiseen. On selvää, että tärkeiksi kotiseutualueen kehittäjiksi ja toimijoiksi nousisivat alueella asuvat henkilöt. Alue profiloituisi näin omaehtoiseen suuntaan: yhteisesti sovittavat liput, laulut, kansallispäivä, runot ja puvut symboloisivat alueen moninaisia kulttuuripiirteitä.

Mitä alueita Karjalan kotiseutualueeseen sitten kuuluisi? Itsestään selvästi Suomen Pohjois- ja Etelä-Karjala, Venäjän puolelta Viena, Aunus, entiset Raja-Karjala ja Laatokan Karjala, Tverin Karjala etäalueena… Entäpä oma tutkimusalueeni, entinen Suomen Kannas ja sen rajaseudut? Tätä nykyä Terijoen seutu ei kuulu Karjalan tasavaltaan vaan Pietarin esikaupunkialueeseen. Rajat tulisivat olemaan tämänkin aluekokonaisuuden arka kohta. Muitakin ongelmakohtia aluerakentamisessa tulisi olemaan lukuisia. Positiivisimmat vaikutukset uudesta kulttuurialueesta koituisivat Karjalan alueella asuville, mutta myös luovutetun Karjalan kotiseutumatkailijoille. Samalla rakentamisprosessi paljastaisi sen, kuka on aidosti kiinnostunut rikkaasta karjalaisesta kulttuurista ja alueen kehittämisestä, kuka vain alueiden omistamisesta.