Onnea matkaan, Sanna Marin!

Tapaturman vuoksi olen ollut useampia viikkoja kotiin sidottuna jalka kipsissä. Senpä takia olen katsonut televisiota hieman enemmän kuin tavallisesti. Ihanaa, politiikka kuohuttaa jälleen tunteita. Mutta millaisia tunteita!

 

Halveksunnan ja vihan kohteena ovat olleet (jälleen) ay-liike ja naisjohtajamme: Rehellinen kansalainen, edustipa hän poliittiselta orientaatioltaan lähes mitä tahansa suuntaa, ei voi väittää vastaan, kun sanon, että siinäpä kaksi yleisesti pilkattavasti sallittua kestokohdetta, joita populistiset poliitikot ja kritiikitön valtamedia rakastavat.

Vihatut ay-pomot

Olen seurannut jo pidemmän aikaa median tapaa puhua ammattiyhdistysliikkeestä, ja tulos on yksipuolisuudessaan karmaisevan hämmentävä ja poliittisesti pahasti vinoutunut. Iso osa tv-journalisteista, etenkin politiikan toimittajat – jotka itserakkaasti jaksavat kehua itseään puolueettomiksi ja itsenäisiksi– ovat yhtyneet kritiikittömästi siihen kuoroon, joka puhuu halveksivasti, syyttävästi ja pilkallisesti tavallisten työläisten etujärjestöistä ja heidän johtajistaan. Miksi?

Mikä siinä on, että työväestön eli meidän kaikkien palkkatyöläisten etuja ajavat ja mm. huonoja työoloja, alhaisia palkkoja ja epätasa-arvoisuutta vastaan kamppailevia haukutaan ilta toisensa jälkeen televisiossa, manipuloidaan jatkuvilla toistoilla manipuloitavia ihmisiä, tarkoituksellisesti leimaten. Eikö kukaan muista historiaa?

Jo tammikuussa 1940 solmittiin kansallisesti traagisena talvisodan aikana, ns. tammikuun kihlaus ja palkkatyöläisillekin mahdollistettiin demokratian ja yhteiskunnallisen yhdenvertaisuuden nimissä oikeus valvoa virallisestikin omia etujaan. Ettei olisi palkattavien mustia listoja, ettei olisi laittomia irtisanomisia, raskaana olevien naisten ulospotkimisia, pimeitä ja toimeentuloon riittämättömiä palkkoja, kuolemaanjohtavia työtapaturmia jne jne, lista on pitkä. Ja tietysti suomalaista yhteiskuntamallia vakaavia työmarkkinoita, jotka perustuvat neuvotteluihin. Nyt kun olemme muistelleet talvisotaa, kukaan valtamediasta ei ole muistanut mainita tätä suomalaista yhteiskuntaa rakentavaa episodia. Sen sijaan ollaan toistuvasti ja taas toistuvasti upottu yhä vaan pienempiin yksilökertomuksiin, joista väkivalta ja draama ei ole puuttunut. 

Kenen etua valtamedia ajaa? Ei ainakaan yhteiskuntarauhallisen neuvottelu-Suomen etua. Valtamedia rakastaa rauhanomaisen sijaan yhteiskuntaluokkien kuilun syventämistä, murhia ja väkivaltaa pukkaamalla eteemme joka ilta ja loputtomasti sankari-rikollisten elämäntarinoita, syöttää meille solkenaan (mies)urheilijoiden epäonnistumisia ja onnistumisia (miksi mun pitää tietää niin paljon NHL:stä?), sekä muka ei-poliittisia tyhjyyttään holisevia julkkisia. Tästä ei enää puutu kuin avoin ja paljas porno. Kiitos, mutta saisinko parempaa viihdettä!

Kaiken tämän, myös ajankohtaisohjelmien ja muka-uutisten, lumetarjonnan jälkeenkin valveutunut kansalainen kyllä näkee, että Antti Rinteen hyllyttäminen oli puhtaimmillaan ay-liikkeen vastaista politiikkaa. Laaja, ay-vastainen leiri hyppi ilosta; ei siksi, että demareita saatiin potkaistua, ei siksi, että joku postisotku paljastettiin, vaan siksi, että saatiin heitettyä ojaan ex-ay-mies. Postikohu oli näin tavallisen kansalaisen silmissä vain tekosyy: syvempi viha ex-pääministeriä kohtaan asettuu ay-liikettä vastaan kohdistuneeseen vihaan tässä yhteiskunnassa. Jos valtamedian lähdevinoutuneet reportaasit näiltä osin tulisivat akateemisen vertaisarvioinnin piiriin, olisi edessä täydellinen hylky.

Naisia pelkäävät miehet

Historiallisesti arvioiden ay-liikkeen olemassaolon oikeus ja naisten oikeudet ovat saman kolikon kaksi eri puolta. Niitä yhdistää populistinen bondilainen toimintaohje: Lupa tappaa.

Näitä tahoja on aina oikeus mollata, niitä on aina oikeus pilkata, niitä on aina oikeus vihata. ”Helvetin feministit”, ”Mitä muka se nuori plikka osaa!”, ”Sanna Marin voi päästää suustaan mitä tahansa”, “Suomessa on epäpätevä pääministeri”, hän on ”likaisten temppujen osaston tykki”. 

Kyllä näkyy sisäisesti heikoilla miehillä puntit tutisevan nuorten naisten, jopa tyttöjen, edessä. Ajatelkaapa vain sitä vanhojen tai muuten kyvyttömien miehenpuolten hirmuista vihapuhetta ja raivoa pientä hentoa ruotsalaistyttöä kohtaan: Donald Trump on pilkassaan vihreä kateudesta, kun Greta Thunberg valittiin juuri Time-lehdessä Vuoden henkilöksi. ”Todella naurettavaa”, mölisi Yhdysvaltain istuva presidentti, maailman mahtavin mies (!). 

Kateus on hirveä sairaus: rähmäinen Donald-ukko toimitutti kateuksissaan uusiksi jopa Timen kansikuvan: Gretan pää heitettiin jorpakkoon ja hänen tilallaan Vuoden persoonana säteilee vääristellyssä lehden kannessa Donald. Olen sanaton. Sentään huomasivat vaihtaa myös sloganin ”The Power of Youth” muotoon ”The power of promises kept”. Ajatelkaapa, että meillä presidentti Sauli Niinistö keljuilisi somessa, että jopa hänen vaimoaan nuorempi ”tyttö” on pääministeri, mitä asemaa hän itse ei koskaan saavuttanut. 

Tapa, jolla naisia pelkäävät miehet hiiltyvät aktiivisten naisten marssiessa vallan kateedereille, palautuu monta kertaa ideologiseen taisteluun, mutta usein myös siihen, että naiset ylipäätään toimivat julkisilla areenoilla. Jos pureuduttaisiin naisia pelkäävien miesten toimien motiiveihin, löytyisi sieltä todennäköisesti vanhat sukupuolten väliset roolimallit, epävarmuutta ja pelkoa omista kyvyistä, narsismia, ja ehdottomasti myös näköalattomuutta yhteisten asioiden hoidossa: Suomi on yhäkin niin pieni ja köyhä maa, ettei meillä yksinkertaisesti ole varaa jättää naisia kotiin somen ja jumpan väliin.  

Kun kuuntelee tuota naisvihamielistä puhetta, ei voi muuta sanoa kuin että naisia ja tyttöjä pelkäävät miehet ovat säälittäviä. Samalaisia kuin vaimojaan ja tyttöystäviään ja lapsiaan hakkaavat rääpäleet.

Lopuksi yllytän kaikkia naisia tarttumaan siihen valtaan, mikä heidän eteensä tarjoutuu: siksipä isosti onnea Sanna Marinille hänen haastavassa työssään. Toimittaja Susan Heikkisen sanoin: ”Vaikka hänelle setäillään, puhutaan päälle ja syytetään tuuliviiriksi, hänen hymynsä ei hyydy, äänensä nouse eikä lauseensa sekoa”. (Suomen Kuvalehti 20.4.2015). Niin sitä pitää!

                                                                   ***

Näillä aatoksilla kiitän yhteistyökumppaneitani kohta päättyvästä vuodesta 2019, sekä toivotan kaikille lukijoilleni rauhallista joulua ja yhdenvertaisempaa vuotta 2020!

Lukemissuositus: Elizabeth Strout, Kaikki on mahdollista. Tammi 2019.

Kotoperäisetkin pakolaiset kirjoihin ja kansiin

Ajankohtainen pakolaisuus-keskustelu saa palauttamaan mieliin myös omat kotoperäiset pakolaisemme. Olen tässä edistänyt muiden töiden lomassa ja pikkuhiljaa pientä kirjoitushankettani, jonka aineiston kokosin vuosia sitten Petroskoissa Karjalan Tiedeakatemian kellariarkistosta. Vahtinani arkistossa oli kaksi iäkästä tätiä, jotka tarjosivat minulle päivittäin Äänisen ahventa, ruisleipää ja tsaikkaa. 

Raakatekstini käsittelee suomalaisten punaisten naispakolaisten kokemuksia Neuvosto-Karjalassa. Kaivoin käsikirjoitukseni esille, kun aloitin pari vuotta sitten joensuulaisten ym. kollegojeni kanssa tehdä August Wesleyn elämäkertaa. Wesleyn perhe oli työpakolainen, amerikansiirtolaisia 1900-luvun alusta. Sittemmin 1917 nuoreksi mieheksi varttunut August Wesley jätti lännen ja osallistui Suomessa sisällissotaan, pakeni Venäjälle, liittyi Muurmannin legioonaan ja päätyi monien vaiheiden jälkeen Viroon. Suomeen hänellä ei ollut enää koskaan tulemista, siitä viranomaiset pitivät huolen. Aihepiiristä kiinnostuneille tiedoksi, että Wesley-kirjamme ilmestyy näillä näkymin ensi vuoden puolella.

Asia on noussut laajemminkin ajankohtaiseksi muun pakolaiskeskustelun siivittämänä. Televisiossa äskettäin nähty, AJ Annilan ohjaama Ikitie-elokuva on koskettavan surullinen kertomus suomalaisten utopistien lohduttomaksi käyneestä asemasta Venäjän Karjalassa 1920-30-luvulla. Kun olin professorivaihdossa aikanani Petroskoissa, asuin Lohijoen tuolla puolen uudessa kerrostalossa, joka oli rakennettu niiden kasarmien paikalle, joissa nämä utopistit asuivat. Unto Hämäläinenkin muistutti punapakolaisten kohtaloista (HS 31.8.2019) ja moni muu hänen jälkeensä. Sata vuotta sisällissodasta, ja olemme presidentti Sauli Niinistön ja pääministeri Antti Rinteen myötävaikutuksella Suomessakin kypsiä rehabilitoimaan punapakolaiset. Neuvostoliitossahan heidän arvonsa palautus aloitettiin 66 vuotta sitten eli Stalinin kuoltua. 

Venäjän Karjalassa punapakolaisten kohtaloksi koitui suomalaisuus aikana, jolloin oikeanlaisen etnisyyden vaatimus hallitsi politiikantekoa. Suomalaiset erottuivat joukosta kielensä, kulttuuristen tapojensa ja usein myös ulkonäkönsä perustella. He olivat liian ahkeria, liian tiedostavia, liian näkyvillä paikoilla. Niin paljon liikaa, että se ärsytti monia vallanpitäjiä ja sellaisiksi haluavia. Vuonna 1935 suomalaisten valtakausi Karjalassa päättyi vakooja- ja nationalismisyytöksiin. 

Punapakolaisten ahtaaksi käynyt asema Karjalassa vertautuu monella tapaa tämän päivän etnisen erottelun tarpeeseen, suvaitsemattomuuteen ja vihapuheeseen. Sen kylkiäisenä tulevat puheet rotupuhtaudesta, ’alkuperäisten’ asukkaiden suuremmista oikeuksista, maahanmuuttajien oikeutetuksi katsotusta alhaisemmasta asemasta sekä lopulta ’totuudet’ enemmän ja vähemmän kehittyneistä kansoista. Historiasta tunnemme näitä tarinoita jo niin paljon, että tiedämme niiden johtavan lähes aina verenvuodatukseen. 

Mitä tulee suomalaisiin nais-iskureihin, taisteleviin sanitaareihin ja brigadiireihin, on kuviteltu hohto heidän arjestaan ollut hyvin kaukana jo ennen suurta puhdistusta, jo ennen sisällissotia. Niinpä ei ole tyydyttävä selvittämään vain teloitettujen lukumääriä, vaan avattava laajempi konteksti; miksi Suomesta ei löytynyt sijaa moniääniselle puheelle 1900-luvun alkupuolella (sisällissodan tirkistysaukko ja leivän puute eivät yksin riitä pakolaisuuden selitykseksi), miksi täältä oli lähdettävä. Mikä on ollut ja on suomalainen mentalitetti, suhde erilaisuuteen, mikä kyky rakentaa ja elää moniarvoisessa yhteiskunnassa.

Karjalaan päätyneiden työpakolaisten ja poliittisten pakolaisten tarinat ovat tarinoita suomalaisuuden olemuksesta, meistä ja meidän maasta. Historian näkökulmasta katsottuna 1900-luvun alkupuolen suomalaisuus ei näytä houkuttelevalta: olisinko minäkin lähtenyt isoisäni August Tervon tapaan Amerikoihin: August tuli takaisin, mutta itse en ehkä olisi tullut.

Amerikanterveisiä: eurooppalainen Madison

 19 Nobelia, 50 olympiamitalia (!), laaja-alainen, monitieteinen ja korkeatasoinen yliopisto. Kampuksella vaelteli nuorukaisia ja tyttöjä vanhempiensa kanssa: he olivat tarkastamassa paikkakuntaa, yliopistoa ja kampusta, jonne heidän lapsensa olivat tulossa opiskelemaan. Wisconsin osavaltion Madison on paikan nimi. Mäyrä-symbolista tunnetun yliopiston johto on pannut parastaan: yliopistoa halutaan profiloida ennen muuta turvallisena yhteisönä. Ylioppilaiden talot ovat uusia, keskustassa laitostalojen kupeissa. Turvallisuudesta on tullut kilpailuvaltti amerikkalaisissa yliopistoissa, ja tiedämme miksi. 

 

Amerikanreissuni aikana El Pasossa ja Ohiossa oli joukko-ampumiset, ja Chicagossa ammuttiin siellä ollessani samana viikonloppuna seitsemän ja haavoitettiin 37 ihmistä. Jälkimmäinen ei juurikaan ylittänyt uutiskynnystä, koska ammuskelu on niin yleistä siellä. Trumpilaisten mielestä mustat rikolliset ja muut luuserit siellä ammuskelevat vain toisiaan: ”minkäs teet, he ovat valinneet sen elämäntavan”. Amerikkalaisissa kylissä ja kaupungeissa eletään kahta toisistaan hyvin erillään olevaa todellisuutta, varsinaista luokkayhteiskunnan aikaa. Pohjoismaista kulkijaa kylmää tällainen ajattelu ja historioitsijana huolestuttaa, mihin näin syvä segregaatio johtaakaan. Japani varoitti kansalaisiaan matkustamasta Yhdysvaltoihin, koska maa on niin väkivaltainen. Trump taas varoitti amerikkalaisia matkustamasta Ruotsiin, koska se on niin vaarallinen maa. Että sillä lailla.

Mutta jos palataan Madisoniin, osoittautuu se erilaiseksi, hieman epäamerikkalaiseksi. Turvallisen tuntuiseksi, kiinteäksi tiedeyhteisöksi. Yliopisto on sama kuin kaupunki, samaan tapaan kuin Cambridgen yliopisto Englannissa. Yliopisto ei ole kaukana erillisellä kampuksella, vaan läsnä kaikessa arkisessakin työssä, kaupungin ytimessä. Suuria laitosrakennuksia, lukuisia kirjastoja ja museoita. Mahtavinta on kampuksen terassi (nimetty Memorial Unioniksi toisen maailmansodan uhrien muistoksi) Mendota-järven rannassa avoimine konsertteineen, kursseineen, teattereineen, pubeineen, kahviloineen. Intiaanit, alueen alkuperäisasukkaat, kutsuivat aikanaan seutua neljän järven alueeksi, sillä onhan suurten järvien kainalossa olevassa Wisconsissa myös oma pienempi järviketjunsa. Nykyään osavaltiossa asuu toistakymmentä eri intiaaniheimoa. 

Eurooppalaiset alkoivat asettua alueelle 1820-luvulta lähtien ja ovat siitä lähtien rakentaneet sitä omannäköisekseen. Yliopisto perustettiin kohta asettumisen jälkeen, 1848, ja sitä johtaa nyt naispuolinen kansleri. Jo 1849 paikkakunnalle perustettiin tasa-arvoa lanseeraamaan Madison Female Academy, ja naiset aloittivat yliopisto-opiskelijoina 1863. Kuten meilläkin, yliopiston taloudellinen merkitys paikkakunnalle on täälläkin erittäin suuri. Yliopisto työllistää, asuttaa, luo mainetta ja tuo kunniaa paikkakunnalle. Mutta täällä myös maineen ylioppilasprotestien ja vasemmiston pesäpaikkana. Sanotaankin, että Madison omaa vasemmistolaisimman maineen koko jenkeissä. Ei ihme, että siellä vastustetaan nykyään avoimesti Trumpin hallintoa. Ehkä juuri sen takia kaupunki muistuttaakin nin paljon eurooppalaisia yliopistokaupunkeja.

Wisconsin osavaltiolla on myös suomalainen historiansa. Osavaltion pohjoisosassa, laajan suurjärven Superiorin rannalla oleva kaupunki, Superior sekin, oli sata vuotta sitten merkittävä suomalaisyhteisö, jossa toimitettiin mm. Työmies-lehteä. Samoin kuin naapurialueilla, Minnesotassa ja Michiganissa, täälläkin on vielä suomenkielisiä kyliä – kuten hiljentynyt Oulu – jotka muistuttavat vanhasta suomalaissiirtolaisesta kulttuurista. Pohjoisessa on myös laajoja metsäalueita ja toisaalla myös hiljentyneitä kaivoskyliä, mitkä aikanaan vetivät suomalaisiakin tänne. Madisonissa toimii yhäkin amerikansuomalainen yhdistys.

Jos on aikomusta matkustella Amerikan pohjoisessa, suosittelen piipahtamaan myös Madisonissa, eurooppalaisessa kaupungissa.

Näillä terveisillä, tarmokasta syksynalkua turvallisessa Suomessa.

Lukusuositus: Nancy Langston, Sustaining Lake Superior. 2017.

Pälkäneläiset - sydänsuomalainen heimo

Ostin muutama vuosi sitten perheeni kanssa mökin Pälkäneeltä ja olen uteliaana tutustunut perushämäläiseen heimoon. Seutu on niin sanottua Sydän-Hämettä, noin 40 km Tampereelta, ja sama mokoma Hämeenlinnasta, Hattula, Hauho ja Kangasala naapureina, Helsingistä 150 km. Hämeenlinnan suunnasta tultaessa maisemaa maalaavat isot järvenselät, pienet pellot, metsät, lujaa ajettava Tampere-Lahti-tie, jonka pysäkki Pälkäneen kirkonkylä on. Rikas floora ja fauna kertovat läheisestä suhteesta luontoon.

Historiasta kiinnostunut näkee, että seudulla on asuttu jo pidempään. Tien reunassa oleva raunioitunut keskiaikainen Pyhän Mikaelin kirkko 1500-luvun alusta kertoo kunnan remonttirahojen vähäisyydestä. Kirkonkylän halki virtaava kapea, Pälkäneveden ja Mallasveden yhdistävä Kostianvirta on taas tuttu taisteluista, joista kerrottiin jo kansakoulun lukukirjoissa. Virran rannalla on rekonstruoitu maamerkki Kostianvirran puolustuslinnoituksesta, jossa suomalaiset kenraalimajuri Carl Gustaf Armfeltin johdolla yrittivät estää venäläisten läpimurtoa lokakuussa 1713. He epäonnistuivat ja venäläiset joukot miehittivät Suomen komentajansa Fjodor Apraksinin johdolla pahamaineisen ison vihan aikaan. Paikalliset pakenivat metsiin ja piilopirtteihin, ja kivikirkko ryöstettiin putipuhtaaksi. Itäisessä osassa Pälkänettä on vanhaa torppariseutua pienine tupineen, siellä täällä seisoo isompi talonpoikaistalo; sisällissodan aikana täälläkin taisteltiin ja teloitettiin väkeä. Viime vuonna mm. Luopioisiin saatiin vihdoin laatta punaisten teloituksista. Toisin kuin muutamat Hennalan punavangit, he olivat saaneet pitää päänsä.

Tästä näkökulmasta luin huvittuneena Suomen Kuvalehdessä (10.5.2019) olleen jutun 55 pälkäneläisen pääkallon keräämisprojektista 1870-luvulla. Kirkon seudulta koottujen lisäksi ruotsalaiset kallontutkijat johdossaan rotuteorioista innostunut nuori Gustaf Retzius, mittailivat paikallisten elävien kalloja. Ideana oli yhdistää Pälkäneen tapaukset isompaan suomalaisaineistoon ja määritellä lyhyt- ja pitkäkalloisten määrää ja laatua. Ja sitä kautta todistaa suomalaisten olevan eri (lyhytkalloista) porukkaa kuin ruotsalaiset.

Jotkut etnisten ryhmien militantit ovat jopa kansainvälisissä tiedekonferensseissa antaneet virheellisesti ymmärtää, että kallokeräys kohdistui Suomessa ainoastaan saamelaisiin (joiden kalloja myös kerättiin), mutta kuten tunnettua, kallonkeräys oli paljon laajempi eurooppalaisten tiedemiesten harjoittama rotuteorioiden kehittämiseen liittynyt ilmiö, joka nousi kukoistukseensa 1840-luvulta lähtien. Suomalaiset olivat tuohon maailmanaikaan saamelaisten kanssa samaa pohjoista ja epäilyttävää, mutta samalla uteliaisuutta herättävää roturyhmää keskieurooppalaisten ja ruotsalaisten näkökulmasta katsottuna. Minusta ei ole mitenkään erikoista, että suomalaiset ja saamelaiset yhdistettiin samaksi ryhmäksi, ovathan ne aikojen alussa olleet yhtä heimoa.

Etenkään suomenruotsalaiset tiedemiehet eivät nielleet yksioikoista suomalaisten siirtämistä alempaan kastiin, ja niinpä he osallistuivat innokkaasti kallotutkimuksiinkin osoittaakseen, että ruotsalaistaustaiset suomalaiset olivat ns. parempaa rotuainesta kuin suomenkielinen rahvas, kuten pälkäneläinen maalaisväestö tai pohjoiskarjalainen kansa Enossa tai asujamisto venäläisvaikutteisessa vanhassa Valamossa, minne Retzius seurueineen seuraavaksi siirtyi.

Pälkäneläisten, alkusuomalaisiksi ajateltujen, kallotutkimus osoitti heidän – jo epäillynkin – lyhytkalloisuuden vaikkakaan ei kiistatta. Tämä tuli kuitenkin suurin piirtein todistettua ja väitteisiin saatiin evidenssiä. Tutkimusmatka Pälkäneelle oli hyvin onnistunut ja nuori Retzius sai nostetta aikalaistensa keskuudessa pätevänä tiedemiehenä. Vaikka kyllähän jo tuonkin ajan suomalaiset maalaiset tiesivät, että hämäläiset, karjalaiset ja lappalaiset olivat eri heimoja eikä hämäläiset näin voineet edustaa koko Suomea. Tämäkin seikka olisi jäänyt lukuisten vastaavien todistusten seuraan 1800-luvun lopusta kertovan tiedehistorian sivuille, mutta rotuinnostus ei laantunutkaan uudelle vuosisadalle siirryttäessä. Päinvastoin, se vauhkoontui järisyttävän väkivaltaisiin mittoihin kansallissosialistien omaksuessa sen keskeiseksi ideologiansa osaksi kaasunhajuisine seurauksineen.

Toisen maailmansodan jälkeen kallot unohtuivat arkistojen kellareihin, kunnes etnisen mobilisaation myötä ne taas löydettiin 1970-luvulta lähtien todistamaan 1800–1900-luvun vaihteen etnisestä sorrosta. Pälkäneellä kallokysymys nousi esille tänä vuonna syystä, että ruotsinsuomalainen aktivistiryhmä Ruotsissa tahtoi Karoliinisessa instituutissa olevat suomalaiskallot palautettavaksi Suomeen, myös säilyneet 40 pälkäneläiskalloa. Pälkäneen seurakunta on luvannut ottaa kallot vastaan, jos nimittäin ne edes joskus suostutaan luovuttamaan. Karoliinisessa ei olla asiasta innostuneita. 

Näin tieteilijän näkökulmasta katsottuna tämä kalloraivo tai -buumi on varoittavakin esimerkki niin sanotuista muotialoista, jotka hurmaavat kansalliset rahoittajat ja tutkijat; alasta, jonne etenkin nuoret kunnianhimoiset tutkijat rynnistävät mitalit ja suurhankkeet mielissään. Eikö kukaan jarruttanut? Ei kukaan sellainen, jolla olisi ollut todellista valtaa. Alan epäillä, onko meidän ajassa samanlaista hurmahenkisyyttä? Viekö nykyinen etninen tai geenien tutkimus meidät taas samaan pisteeseen, entä onko järkevää koneistaa ihmiset työttömiksi, entä ronkkia ilmakehää… mitä vielä? Moni ihmettelee sitäkin, kuinka noin vain hautausmaita ”ryöstettiin” ja hautarauhaa rikottiin. No, hautausmaat eivät kylillä olleet välttämättä hyvin hoidettuja. Niiden kunnostaminen, kaunistaminen ja kukittaminen saivat pontta vasta 1900-luvun puolella, jolloin monet naisjärjestöt alkoivat propagoida niiden puolesta.

Ai, että millaisia sydänhämäläiset sitten ovat? Ihan ystävällisiä, mutta vähän hitaita, täytyy sanoa: se stereotypia tuntuu ainakin pitävän paikkansa :)

  

Ks.

Veera Jussila, Suuri kalloretki. Suomen Kuvalehti 10.5.2019, 26–34.

Aira Kemiläinen (toim.), Mongoleja vai germaaneja, rotuteorioiden suomalaiset. 1985.