Kävin
kuulostelemassa Lahden historiapäivien tunnelmaa eilen: Väkeä oli satoja, suuri
joukko paikallisia historian harrastajia; täynnä mielenkiintoa, innostusta, kommentteja,
keskustelua. Suomi100-hanke on tehnyt
tehtävänsä – historian merkitys kansakuntien ja valtioiden pyörittäjänä on ymmärretty
ja vastaanotettu. It’s fantastic!
Itse
olin kollegani Petri Karosen kanssa puhumassa Suomi kautta aikojen -teemasta: Paneelin
puheenjohtaja Jyrki Vesikansa kyllä ystävällisesti armahti meitä ja rajasi
aihepiirin Suomen historian käännekohtiin. Finland
First!
Milloin
Suomi syntyi?
Mielestäni
Suomi on syntynyt monta kertaa ja aina vähän erinäköisenä. Suomen itsenäinen
valtio, tuo weberiläinen organisaatio, jolla on legitiimi
väkivaltamonopoli tietyllä maantieteellisellä alueella syntyi faktisesti 1917,
mutta autonominen valtio nimeltään Suomi syntyi jo 1809. Riku Danielson-Kalmari
ja Väiski Voionmaa, oivat kollegat menneisyydestä, ovat jättäneet jälkeensä
kirjoituksia, joista ilmenee, että Suomi syntyi heidän mukaansa valtioaihiona
jo kohta jään vetäytyessä ja ensimmäisten heimolaistemme saapuessa noin 11.000
vuotta sittemmin Suomena tunnetun maankamaran rannikoille ja jokisuistoihin. No
sitten tulivat ruotsalaiset miehittäjät eli ristiretkeläiset (1100‒1200-luvulla)
ja keskeyttivät valtioaihion kypsymisen. Vasta 1809 suomalaiset pääsivät
kehittämään valtioaihiotaan ”sisäisesti itsenäiseksi” valtioksi. Tämä on
suoralinjaisin esitys siitä, mitä olen lukenut ylipäätään Suomen synnystä. Great!
Avainsanoja
valtiorakentamisessa ovat geohistoriallisen position uskottava asemoiminen ja valtasuhteet.
Kuvaavasti suomen kielessä koko valtio-sanakin
juontuu sanasta valta. Jos
alkusuomalaiset olisivat tienneet, kuinka raskas, monisyinen ja väkivaltainen
tie ja työ on päästä itsenäiseksi valtioksi, ehkä koko hankkeesta olisi
luovuttu. Nyt juhlavuonna, kiitos esi-isät kun jaksoitte. You made Finland Great!
Milloin
Suomesta tuli yksi alueellinen kokonaisuus?
Kun
tutkaillaan Suomen historiaa pitkällä aikajuonteella, löydämme sieltä merkkejä
siitä, miten muutamat hajanaiset heimot (Suomenlahden yli Virosta tulleet, Karjalan
kannaksen kautta saapuneet, Petroskoin suunnasta edenneet, Jäämeren kautta
etelämpään laskeutuneet sekä sittemmin Ruotsin suunnasta saapuneet joukot) alettiin
nähdä yhtenäisenä ryhmänä.
Jo
vanhastaan mm. Tacitus puhuu Germania-teoksessaan (98) fenneistä ja tanskalainen historioitsija Saxo
Grammaticus 1100-luvulla finneistä tarkoittaen suomalais-saamelaisia pohjoisia heimoja.
Tämä yhtenäisnimitys ei meille vielä riitä. Sen sijaan kun 1344 Ruotsissa (eli jo
kohta Pähkinäsaaren rauhan 1323 jälkeen) alettiin idästä valloitetuista maa-alueista käyttää Itämaa-nimitystä, voidaan jo puhua
geohistoriallisesta asemoitumisesta. Suomi nähtiin itämaana jonain erilaisena ja
erityisenä, jolla oli omat erityiset piirteensä erotuksena muusta Ruotsista.
Aluetta alettiin yleisesti kutsua viimeistään Juhana III:n aikana Finland'ksi ja
suuriruhtinaskunnaksi – julkistihan kuningas
1581 olevansa Suomen suuriruhtinas.
On myös osoitettu, että jo viikinkiaikana (noin 800‒1100-luvulla) olisi
Suomesta käytetty nimeä Finland.
Suomen
alueellinen rakentuminen yhdeksi entiteetiksi vahvistui 1600-luvulla, kun
oppineet herrat Turun Akatemiassa alkoivat tehdä tilastollis-historiallisia
kartoituksia alueesta. Monialaprofessori, multitaskaaja Mikael Wexionius kirjoitti 1650, että Suomi oli yhtenäinen
aluekokonaisuus, joka veti vetoja Götan ja Svean maakunnille. Ruotsin
1600-luvun julkkishistorioitsija Olaus
Rudbeck taas vakuutti, että suomalaiset olivat kerta kaikkiaan
ruotsalaisten jälkeen maailman toiseksi vanhin kansa. Erääksi merkittäväksi
todistukseksi Suomen yhteisyydestä nousee kuitenkin professori ja piispa Daniel Jusleniuksen Suomen puolustus -teos (1703), jota on
sanottu ensimmäiseksi suomalaisen nationalismin
ilmentyjäksi. Jusleniuksen mukaan suomalainen oli hän, joka oli syntynyt
Suomessa. Hän ei esimerkiksi pitänyt kollegansa, ruotsalaissyntyistä
Wexioniusta suomalaisena, vaikka tämä loi uransa Suomessa ja lopulta
haudattiinkin tänne.
Sittemmin
1700-luvulla käsitykset Suomesta yhtenäisenä alueena vain vahvistuivat:
historian professorit Algot Scarin
ja Henrik Gabriel Porthan pitivät
siitä huolta, että korkealla Suomen syntypylväiden päälle nostetut
kansallissankarimme ‒ 1800-luvun historia-ammattilaiset Topelius, Lönnrot ja
Runeberg sekä valtio-oppinut
Snellman ‒ tunsivat Suomen kansan juuret, kielen käänteet ja kulttuuriset
piilevät voimavarat. Tässä valossa 1800-luvun historian professorit lepäsivät edellisen
vuosisatojen tuotetun tiedon päällä. Great!
That is how it should be!
Suomen
historian käännekohdat?
Suomen
geohistoriallisen rakentamisen, kansan historian ja demokratiakehityksen
näkökulmista katsottuna jakaisin Suomen historian fundamentaaliset käännekohdat
1500-luvulta laskien viiteen jaksoon:
1) Huikea käänne on Kustaa
Vaasan tulo Ruotsin kuninkaaksi 1523; se käynnisti sekä keskusvallan
kontrollijärjestelmän tiukennuksen, mutta myös erämaiden ja sisä-Suomen
asuttamisen, alueen laajennuksen ja mm.verotuskäytäntöjen muutokset. Kustaan aikana Suomessa puuhasi Mikael Agricola kansankielen eli suomen kielen puolesta.
2) Toinen yhtä huikea ja pitkäkestoinen käänne oli vuonna 1686 annettu kirkkolaki. Luterilaiseen
uskonopetukseen kuului alkeellinen lukutaito sekä tytöille että pojille. Suomi
siirtyi demokratiakehityksen alimmalle askeleelle. Laki oli voimassa aina 1860-luvulle. Fantastic Innovation!
3) Kolmas käänne asettuu itseoikeutetusti vuosiin 1808‒09, jolloin Suomea runnottiin
heikossa byrokraattisessa hapessa olleen imperiumin olkapäälle, onneksi
olkapäälle eikä haaroväliin eikä nyrkin alle. Onneksi Suuri Venäjä oli niin
järjestäytymätön että Suomi sai tilaa innovoida uutta uljasta tulevaisuuttaan. Lyhyt 1800-luku vuodesta 1809 aina
1890-luvulle oli parasta mitä Suomi oli siihenastisessa rupusessa historiassaan kokenut. Finland First!
4) Neljäs käänne asettuu vuosiin 1905‒07 eduskunta- ja äänioikeusreformeineen: Lukutaidon jälkeen
oikeus ja vapaus poliittiseen toimintaan oli toiseksi paras lahja kansalle. Vallankumouksellinen henki näkyi kymmenen vuoden jälkeisissä tapahtumissa ehkä liiankin rajuna tapahtumien sarjoina. Säie vuodesta 1907 vuoteen 1917 ei ollut vahva, mutta riittävän luja Suomen irrottautumiseen
sisältäpäin hajoavasta imperiumista. Incredible!
Viides käänne asettuu 1960‒70-luvun kulttuurivallankumoukseen. Kansa oli opetettu
lukemaan, sille oli annettu legitiimi valta vaikuttaa yhteiskunnallisesti ja
nyt sen touhut julkisesti hyväksyttiin kulttuuriksi.
Oi niitä aikoja. Just Great!