Noitia ja partisaaneja: Matkalla Vuoreijan menneisyyteen

Kesä on kotimaan retkeilyn parhainta aikaa, varsinkin kun aurinko paahtaa ja lämpö mahdollistaa väliuinnit sinisiin järviin ja lähteenjäätäviin pohjoisiin jokiin. Tänäkin kesänä tein matkaa Ruijaan, tällä kerralla Varangin niemimaalle reittiä Utsjoki-Vesisaari-Kiberg-Vuoreija-Hamningberg. Ja antoisa reissu se olikin. 

Hamningbergin kahvilan seinässä olevassa kyltissä lukee ”End of Europe. Hamningberg”. Siihen päättyykin kovin kapoiseksi käynyt päätie ja kiviviidakoksi muuttunut maisema ja oli syytäkin kääntyä takaisin. Kuten tunnettua, Hamningberg on autioitunut kalastajayhteisö, josta on tehty kesälomapaikkaa ja turistikohdetta nuorten keski-ikäisten perheiden voimin. Kylästä on tullut kakkoskotien eli kesämökkien yhteisö. Kalatehtaan talo on kokonaan uusittu ja kahvilasta saa  kahvia, maukasta kalasoppaa ja matkamuistoja, kuten T-paitoja ja lippiksiä ”End of the Road”, tien loppu -logolla. Porot kulkevat vapaana vuonon pohjukassa aivan kuin turisteja varten ja aallot lyövät korkealle, ollaanhan armottoman Barentsin meren äärellä. Ei ollut paikkaa missä olisi voinut kastautua mereen, harmi. Kahvilan venekin piti vintturilla nostaa aalloille.
 

Museoituneesta kalastajakylä Hamningbergistä on matkaa jo 1300-luvun alkupuolella rakennettuun linnoitussaari Vuoreijaan eli Vardöhön vain 43 km, mutta koska tie on osin hyvinkin kapea ja kiemurainen, matka kestää pidempään kuin voisi arvata. Kaupunki eli 1700‒1800-luvulla vilkasta pomorikaupan eli Vienanmeren venäläisten ja norjalaisten välisen vuorovaikutuksen aikaa. Aktiivista kanssakäymistä Vuoreijan ja läheisen Kibergin ym. rantakylien väen ja venäläisten kesken oli aina 1910-luvulle saakka, ja osin vielä sen jälkeenkin.

Yksi upeimmista muistomerkeistä, mitä ylipäätään olen nähnyt, on Vuoreijan rannassa sijaitseva Steilneset-muistomerkki. Se on vuosina 1600‒1692 Finnmarkussakin riehuneissa, kirkon organisoimissa noitavainoissa tuomittujen muistoksi rakennettu kaksi-osainen monumentti. Kokonaisuuteen kuuluu kapea ja pitkä, laivaa muistuttava rakennelma, jonka hämärässä, mustaksi maalatun käytävätilan seinissä on kaikkien 91 surmatun nimet ja tuomiotiedot; seinillä on myös pieniä sellin ikkunaa muistuttavia tirkistysaukkoja ja hämyisiä lamppuja. Vaikuttava näkymä.

Noituudesta tuomituista 91 oli naisia 77 ja miehiä 14; heistä oli norjalaisia 4/5, loput alueen saamelaisia. Tuomituista naisista oli valtaosa norjalaisia, 14 miehestä enemmistö oli taas saamelaisia. Iso osa naisista oli naimisissa, muut leskiä ja naimattomia. Kuten muuallakin Euroopassa ja Pohjoismaissa, noitakuulusteluihin liittyi myös kidutuksia: täällä syytettyjä heitettiin mereen ja jos he upposivat, he olivat syyttömiä, jos taas kelluivat, he olivat noitia. Syytetyt (kaikkiaan 135) olivat kotoisin Vesisaaren ja Vuoreijan yhteisöistä tai lähialueiden kylistä. 

Muutama esimerkki tuomituista:

Syytettynä oli muun muassa Räätäli-Kristian, varakas mies, joka omisti mm. 80 taalaria, venevajan, turvetalon ja kolme kalankuivaustelinettä. Häntä syytettiin noituudesta, jota hän oli harjoittanut yhdessä saamelaisen Morten Olsenin kanssa. Kristianin omaisuus tuomittiin kruunulle ja hänet poltettiin paaluun kiinnitettynä 1601 Vuoreijassa. Kaverinsa Morten, jolla oli omaisuutta 27 yksikköä hopeaa, sai myös syytteen, menetti henkensä polttamalla ja omaisuus siirtyi kruunulle.

Vaimoihminen Anne taas heitettiin mereen. Hän ei kuitenkaan hukkunut vaan jäi kohtalokkaasti kellumaan ja poltettiin siitä hyvästä 1610. Tuomion julistamisen myötä puolet hänen ja miehensä omaisuudesta vietiin kuninkaalle. Annen tavoin Siiri Nuutintytär heitettiin mereen, mutta hänkin jäi kellumaan kuin korkki. Osa kidutetuista syytetyistä tunnusti noituneensa, loitsuneensa tai mananneensa kuolemaa ja sairautta lähipiiriinsä kuuluville aikuisille, lapsille tai eläimille, saaneensa paholaisen merkin ruumiiseensa, muuttuneensa korpeiksi tai muiksi eläimiksi, omistavansa noitarummun, oppineensa noitataidot juhannusyönä, osaavansa tehdä vedestä voita, upottaneensa laivoja ja nostattaneensa myrskyjä noitakonsteillaan, seurustelleensa paholaisen kanssa tai juoneensa ja juhlineensa muiden noitien kanssa Vuoreijan lähellä Ballvollenilla tai lentäneensä jouluaattona Bergenin lähellä olevalle Lynderhornin tunturille – kuten Siiri-parka, mikä oli kuolettavan raskauttava todiste noituuden harjoittamisesta. Vaikka tunnustikin tivatun noituuden, ei armahdusta tullut. Siiri poltettiin paaluroviolla 1621 monen muun ’noidan’ tavoin. 

Monumentti-veneen seinämien tummanpuhuva muotokieli viestii yksilöistä, jotka kohtasivat kaikkitietävän herruuden, mielivallan ja taikauskon siivittämän noitavainon. Karu kerronta jatkuu monumentin toisessa osassa, loistavasti rakennetussa mustassa laatikossa, jonka sisäpuolella ulisee haavemaisesti alituisen tuulen voimasta; lyhyt käytävä avaa näkymän lasitettuihin seiniin, joista näkyvät ympäröivät tunturit ja meri. Keskellä tilaa on betoninen kehikko, jonka keskellä on tulta palava puutuoli, katonrajan ovaalit peilit heijastavat ikuista tulta. Kerrassaan upea muistomerkki, niin mainiosti symbolisesti oivallettu ja luontoa mukaillen toteutettu. Menkää kokemaan!

Matkani ei pääty tähän, vaan jatkan kulkuani Kibergiin, kivenheiton päähän merenalaisen tunnelin päässä olevasta Vuoreijasta. Tien mutkasta näkyy jo punainen, kaksikerroksinen koulu. Se on nykyään partisaanimuseo. Kaarran pihaan, jossa on kaksi kivistä muistomerkkiä: toinen venäläisten kiitosmuisto Kibergin partisaaneille, toinen Norjan valtion kiitoksin kirjailtu kivi norjalaisille vastarintaliikkeen uhreille. Että voi olla erilainen käsitys partisaaneista kuin Lapissa ja Itä-Suomen rajaseuduilla. Norjalainen partisaanitoiminta muistuttaa enemmän Ranskan vastarintaliikkeen toimintaa kuin sitä tuhoavaa partisaanitoimintaa, mitä me tunnemme. 

Saksan miehitettyä Norjan lähti Neuvostoliittoon Itä-Varangilta yhteensä noin sata henkilöä pääosin vuosina 1940‒41. Heistä 67 oli Kibergistä. Mukana oli myös suomensukuisia Halvareita ja Heikkilöitä. Poliittinen tausta ja muutenkin vanhastaan läheiset vuorovaikutussuhteet Muurmannin rannikolle olivat omiaan innostamaan lähtöön. Sitä paitsi, Muurmannin rannikko oli houkutellut jo 1800-luvulla norjalais-suomalaista väkeä Kalastajasaarennolle ja itäisemmillekin alueille, muun muassa Uuran kylään. Lähtijöiden pontimena oli myös fasismin vastustus ja haluttomuus alistua natsi-Saksan miehityshallinnon komentoon.

Ensimmäinen norjalaisia käsittävä partisaaniryhmä tuli Varangille syyskuussa 1941 ja se käsitti 13 miestä. Tavallisesti ryhmissä oli kolme sissiä, mukana saattoi olla myös naisia, etenkin radisteina. Viidellätoista ryhmällä oli radiolähettimet ja toiminta ulottui Paatsjoelta Tromssan seuduille. Partisaanit tiedottivat saksalaisista joukoista, asemista ja laivoista. Arvellaan monen saksalaisaluksen päätyneen pohjaan juuri norjalaispartisaanien ilmiantojen perusteella. Koska partisaanit olivat paikkakuntalaisia, he saivat usein apua, ruokaa ja piilopaikkoja paikallisilta siviileiltä.

Pari esimerkkiä partisaanitoimintaan osallistuneista: Kibergiläinen tyttö Bogny Eriksen oli vuonna 1940 vain 15-vuotias, kun hän lähti Neuvostoliittoon perheensä mukana. Siellä hän kouluttautui radistiksi ja toimi Murmanskin partisaaniosastossa joulukuusta 1941 vuoteen 1945. Hän selvisi sodasta ja jäi nähtävästi Neuvostoliittoon. Dagny Loe oli taas 28-vuotias berlevågilainen, joka auttoi partisaaneja näiden iskuissa saksalaiskohteisiin. Saksalaiset pidättivät hänet elokuussa 1943 ja hänet passitettiin pakkotyöhön Saksaan. Hän pääsi todennäköisesti palaamaan sodan jälkeen Norjaan.

Saksalaisia harmitti kovasti sissien toiminta ja he organisoivatkin 1943 operaatio Keskiyön auringon. Sen seurauksena 22 siviiliä tuomittiin kuolemaan, 14 heistä tuli Varangin alueelta. Yksitoista hakattiin hengiltä lähellä Kirkkoniemeä ja noin 40 siviiliä tuomittiin pitkiin vankeusrangaistuksiin.

Sodan päätyttyä norjalaisista partisaaneista vaiettiin. Vasta kylmän sodan päätyttyä uuden (nykyisen) kuninkaan Harald V:n toimesta 1992 valtio pyysi anteeksi ja palautti toiminnassa mukana olleiden kunnian. He saivat muistokivensä ja museonsa. Myös Kirkkoniemen keskustassa on aiheeseen liittyvä patsas: venäläisten Norjan vapauttajien näköispatsas. On kyllä hämmentävää, kuinka erilainen suhtautuminen miehitetyssä Pohjois-Norjassa oli venäläisiin verrattuna suomalaisten asenteisiin.

Niille, jotka ovat kiinnostuneita historiakerronnan monista puolista, tervemenoa Itäiseen Varankiin!