Joensuussa järjestettiin valtakunnalliset historiantutkimuksen päivät 22.-24.10.2015 Suomen Historiallisen Seuran ja Itä-Suomen yliopiston toimesta. Väkeä oli noin 260 kaikista historian laitoksista (Itä-Suomen, Helsingin, Tampereen, Oulun, Jyväskylän ja Turun yliopistoista sekä Åbo Akademista), sessiota ja työryhmiä oli noin 70. Ohjelmaan kuuluivat myös kaksi ulkomaista avainpuhujaa ja sosiaalista kanssakäymistä edesauttaneet illanistujaiset. Mitkä alat sitten kiinnostavat nykypäivän historian ammattilaisia ja heiksi kouliintuvia? Laskin pikaisesti, että selvästi eniten sessioita oli ehkä hieman yllättäen taloushistoriaan liittyvistä teemoista, sen jälkeen poliittisen historian aiheista ja seuraavaksi kirkkohistoriaan ja uskonnollisuuteen liittyvistä kysymyksistä. Neljäntenä tulivat ritirinnan yhteiskuntahistorian ja oppi- ja kulttuurihistorian aloihin liittyvät aihepiirit. Näyttää siltä, että jo 2008 kieppeillä alkanut talouslama on suunnannut sekä kiinnostusta että rahoitusta nimenomaan taloushistoriallisiin kysymyksiin. Historiantutkimus reflektoi ainakin tässä suhteessa aikaansa.
Itse organisoin historiankirjoituksen historiaa pohtivan session aiheesta "Historioiden määrittämisen valta ja arkinen työ". Ajatukseni oli nostaa framille ammattihistorioitsijoiden roolit, vastuut ja velvoitteet nyky-yhteiskunnassa, pohtia ammattikunnan paikkaa nyt ja uusien mahdollisuuksien tulevaisuuksissa. Aihepiiri kiinnosti runsasta joukkoa erityisesti nuoria tutkijoita, mutta olipa mukana myös mm. emeritusprofessori Antero Heikkinen. Väitöskirjaansa tekevän Petteri Norringin aihe oli Eino Jutikkalan historiakäsitys. Professori Henrik Meinander taas pohti Matti Klingen ja Heikki Ylikankaan historiallisia linjauksia aikakautensa tulkkeina. Oma esitelmäni yllytti yleisöä 'barrikaadeille' puolustamaan, uudelleen linjaamaan ja terävöittämään historian tutkijoiden ammattikunnan, meidän, profiilia ajan myrskyävillä merillä Väinö Voionmaan ja Ylikankaan esimerkein.
Mannermaisten kollegojen keskustelujen perusteella ammattikuntamme näyttää
ajautuneen syvään kriisiin tässä maailmallisessa, parhaillaan läpi käytävässä poliittis-taloudellis-ideologisessa myllerryksessä. Nykymaailmaan - jota hallitsee Joel Kotkinin mukaan tekno-oligarkit ja näiden rahoituksesta riippuvaiset ja maailmankuvaa tukevat akateemiset älyköt, johtavat virkamiehet ja media - ei näytä mahtuvan humanisteja. Olemme tässä kovia tieteitä suosivassa maailmanjärjestyksessä kuulemma ja näemmä marginalisoituneet yhteiskunnallisista keskusteluista ja asiantuntijaroolistamme. Tämä johtuu sekä yleisistä tekijöistä, kuten globaalin ja kansallisen politiikantekemisen tapojen muutoksista - etenkin kohtalokkaan lyhyen aikajänteen (kvartaali, kuukausi, vuosi, vaalikausi) käytöstä suunnittelussa ja päätöksenteossa.
Myöskään parhaillaan käynnissä oleva yliopistomaailman radikaali poliittis-ideologinen retusointi uusine mittareineen ja taloudellisine vaikuttimineen ei suosi humanistisia eikä yhteiskuntatieteellisiä aloja. Myös historian sisäiseen maailmaan liittyvät seikat, etenkin digitaaliset lähdeaineistot ja big data sekä mikrohistoriallisen näkökulman hegemoninen asema 1970-luvulta lähtien, on nähty vieneen ammattikuntaamme uusiin vielä hahmottomiin maailmoihin. Monien muutosten on arveltu etäännyttävän historiantutkijoita niiden joukosta, jotka tekevät tiede- ym. yhteiskunnallisia päätöksiä.
Mikä siis neuvoksi? Ensimmäinen ja tärkein tavoite on hivuttautua marginaalista keskiöön. Se rooli, mikä historian asiantuntijoilla on ollut antiikista lähtien aina 1990-2000-luvun murtumaan saakka, on ollut opastajan, ajan asiantuntijan, yhteiskunnallisten ja poliittisten asioiden neuvojan, tulevaisuuteen katsojan ja erilaisten vaihtoehtoisten mallinnusten rakentajan rooli. Historioitsija on ollut vallanpitäjien ja kriitikoiden oikea käsi, läsnä monissa poliittisissa keskiöissä ja vallan piireissä. Vielä Paasikiven tapaiset poliittiset järkäleet näkivät historian perustavaa laatua olevan roolin yhteiskunnallisena kauas kantavana voimavarana.
Nyt ovat asiat merkittävästi toisin. Viime hallitus vähensi historian oppitunteja kouluissa ja nykyhallituksen kärkihankkeet kiertävät historiallisen tiedon kartuttamisen ja omaksumisen ja soveltamisen kansallisen merkityksen. Nykyhallitusta ei voi pitää ainakaan nationalistisena. Pikemminkin sen puheita keinuttaa tekno-oligarkkeja mielistelevä sointi.
Historian ammattilaisten aseman voisi ehkä oikaista mm. palaamalla enemmän pitkän aikajänteen, Ison Historia, tutkimuksen tekemisen malleihin, olemalla pro-aktiivinen median ja vallanpitäjien suuntaan, kehittämällä omaa osaamista sen sijaan, että lainataan niin ahkerasti naapurialojen selitysmalleja ja metodeja, ottamalla vastuu tutkimukseen perustuvasta tietokirjallisuudesta ja syöttämällä itse tuottamaamme tietoa ja malleja muille tieteenaloille. Lyhyesti sanottuna palauttamalla historialle sen paikka kaikkien tieteiden perustana.
Valtavia vaatimuksia toteutettavaksi, mutta valtavan vakava on myös tämän ajan murtuma ja kolkko tulevien 'uudistusten' kumu. Tässä kilpailussa vain se joka kykenee uudistumaan, jää elämään.