Osallistuin eräässä Namibian pohjoisessa kylässä perinteiseen heimojuhlaan. Se hämmensi minua, vaikka olinkin lukenut tarinoita vanhojen heimokuninkaiden vallasta ja erityisestä asemasta. Kaikki vip-teltan istujat kävivät vuorollaan polvistumassa chiefin eteen ja ojensivat kätensä ikäänkuin antaakseen arvovaltaiselle aluejohtajalle lahjan: syviä, oikein syviä kumarruksia. Minä en mennyt polvilleni, koska en ymmärtänyt miksi niin tekisin ja kuinka se oikein kävisikään. Ei ulkomaalaisten tarvitse, eiväthän valkoiset käsitä, minulle sanottiin. Kumarrusjonossa oli ainoastaan yksi valkoinen mies, ilmiselvästi jenkeistä Afrikkaan karannut antropologi, korvakoru koristuksena. Rakastunut tähän ihanaan afrikkalaiseen slow laiffiin ja miellyttävään ilmastoon. Mikä ettei!
Jo päällikön saapumisrituaali oli erikoinen mitään sikäläisestä hierarkiasta käsittämättömän valkoisen naisen näkökulmasta. Kaislamattoa siirrettiin kulkueen edetessä, etteivät suuret herrat astuisi hiekkatantereelle. Itse suuri päällikkö oli keskellä, melkein näkymättömissä lakeijoidensa muodostaessa muurin hänen ympärilleen. Lakeijoina oli sekä korkeissa asemissa olevia pukumiehiä sekä nuoria poikalapsia. Kaikki näyttivät tietävän paikkansa ja asemansa. Valokuvia ei passannut ottaa läheltä, jos paikaltaan sai kuvattua, niin hyvä niin.
Juhlassa puhuttiin paljon, jokaisen merkkihenkilön titteli mainittiin (mikä stressi puhujille!). Alueen kuvernöörin puhe oli realistinen katsaus maakunnan tilaan; perheväkivaltaa, teiniraskauksia, maan korkeimmat aids- ja hiv-positiivisten luvut, väen karkailu asumaan luonnonsuojelualueille, nuorten työttömyys, vessojen ja sähkön puute... Kuvernööri, mainio mies, entinen plan-taistelija, easy-going, Moskovan kävijä, joka haaveili matkoista Kiinaan, Suomeen ja Jemeniin. Jemeniin? Kutsuin hänet Pohjois-Karjalaan.
On vaikea kuvitella kuvernöörin mainitsemia kielteisiä kehityspiirteitä, kun edellisenä päivänä juttelin alueen tärkeimmän kaupungin kaduilla paikallisten ihmisten kanssa. Voiko niin mukavat ihmiset hakata vaimojaan ja lapsiaan? Kaupunginjohtajan kuva oli plakaatissa, jossa kehoitettiin käyttämään kondomia ja varoitettiin aidsista. Kyläläiset eivät huoli varoituksista ja alueen keski-ikäisten ja nuorten ihmisten kuolleisuus on melkoinen. Zambesijoen varrella on iso vihreäksi maalattu rakennusryväs, orpokoti. Paljonko siellä on lapsia, kysyn. Oikein paljon, minulle vastataan.
Hyvin pitkäksi venynyt heimojuhla alkoi kääntyä loppuaan kohti, puheet oli pidetty, tanssit oli tanssittu, tytöt ja naiset olivat pyöritelleet lanteitaan siihen malliin, että yleisö oli lähes pyörryksissä, hiekka lensi ja järjestäjät toivat minullekin ruokalipun: kutsuvieraat siniseen, puhujat valkoiseen telttaan. Arvaisinko mennä syömään, kas siinä pulma. En haluaisi vatsavaivoja, varsinkin kun uskottava sairaala ja lääkäri olivat kaksi kertaa viikossa liikennöivän lentoreitin toisessa päässä. Uteliaisuus kuitenkin voitti; kanankoivet näyttivät ihan kanankoivilta, lihakimpaleet, liekö hippoa vai puffelia, olivat hyvästi kypsytettyjä, muutama ruokalaji tuoksui kalalta.. Kaikki maukasta nälkäiseen suuhun.
Juhlakylä oli kuoppaisen ja pahasti pölyävän tien takana, mutta pitkä matka kannatti tehdä.
Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö ihmisen alkukoti ole ollut Afrikassa; jotain niin lumoavaa tuossa maanosassa on. No, ei nyt sentään aleta liioittelemaan. Ei ole mitään syytä romantisoida köyhyyttä, tietämättömyyttä, tautisuutta, hyväksikäyttöä, sanalla sanoen surkeaa elämää. Ebolan valtamaat eivät houkuta kulkijaa.