Yliopistomaailmassa
pinnan alla muhinut kapina alkaa saa saada jo kirjallisia muotoja - kuten tämän
blogin - niin sanotussa vertaisarviontikritiikissä. Jokainen tieteelliseen
julkaisuun tuleva akateeminen kirjoitushan, kuin myös hankehakemus, päätyy
ulkopuolisten arvioitsijoiden pöydille ja saa näiltä tuomionsa; myönteisen tai
vielä myönteisemmän palautteen tai hylkäyksen. Suomen Akatemian hauissa
hylkäystä seuraa numeraalinen arvio 0-6, missä 6 tietää lottovoittoa. Harmaalla
rajapinnalla kuljetaan, kun saat arvosanaksi 5: toisinaan se on voittoluku, toisinaan
se taas tarkoittaa samaa kuin 0. Sille, miksi 5 välillä voittaa, toisinaan häviää,
ei ole mitään järkevää perustetta, kohtalon ratkaisee vain loppuraadin
mielipiteet ja koulukunta. Tässä suhteessa 0-6 asteikko on teennäinen koriste. Yhtä
hyvin rahoituspäätöksen variaatio voisi olla proosallisesti KYLLÄ-EI, sillä ne minimaaliset
perustelut sille, miksi hakija ei saanut 6:sta, voivat todellakin olla ulkoavaruudesta.
Näin
siksi, että niin sanotun vertaisarvioinnin antaneet, useimmiten ulkomaiset
tutkijat, saattavat edustaa täysin eri tutkimusaloja hakijan kanssa.
Vertaisarviointi on käytännössä osoittautunut olevan vain akateemisen tutkinnon
tasolla, ei osaamisen tasolla. Kun kyselet perään ja moitit, ettei hankettasi
ole arvioineet kyseisen alan asiantuntijat, vaan randomina otetut tutkijat,
niin toimikunnan edustajat tai asiaa hoitavat viittaavat vain asiantuntijavaltaan.
Koska arvioitsijoita voi olla neljäkin, on tulos aina kompromissi, mikä on
vihoviimeinen kriteeri korkean akateemisen tutkimuksen arvioinnissa. Se on
yksinkertaisesti tuhon tie, sillä keskiverto katkoo kaulat kaikelta
erilaiselta, luovalta, omintakeiselta, innovatiiviselta ja tukee jo aiemmin testattuja,
varman päälle tehtyjä suunnitelmia. Joka väittää toisin, voisi tutustua
esimerkiksi Suomen Akatemian viime vuosina rahoittamien projektien teemoihin.
Miten
tämä ikäväksi ja hedelmättömäksi käynyt valintamekanismi korjattaisiin? Ohjeeni
on, että poistetaan ryhmäarvioinnit; ne eivät johda muuhun kuin keskivertoon ja
kompromissiratkaisuihin. Otetaan arvioitsijaksi vuosittain yksi asiantuntija
kutakin hanketta kohden. Silloin toiminta on läpinäkyvää; kyseisen
asiantuntijan taustat, kytkökset ja koulukuntapiirit tunnetaan ja arviot ovat
sen mukaisia ilman kompromissiratkaisuja, jotka tappavat kaiken luovuuden ja
vahvistavat laskelmallisia keskivertohankkeita. Toisaalta taas hakija/kirjoittaja
pystyisi tässä systeemissä suhteuttamaan saamansa arvion arvioitsijan asiantuntemukseen ilman että häntä loukattaisiin alansa ammattilaisena.
Tällä
kaulat katkovalla nykymenetelmällä ei viedä Suomen tiedettä eteenpäin
kansainvälisille kentille. Mehän olemme juuttuneet ikävästi Euroopan keskivertoon. Se, mitä tarvitsemme on innovatiivisuus, pieni
hulluus, rohkeus. Ne loistavat poissaolollaan uusimmissa tutkimuksissa.
Hakemuksia ja artikkeleita rustataan varman päälle, vanhalla kaavalla, ja se
todellakin näkyy tuloksissa. Tuloksia heikentävät myös netissä ilmestyvät niin
sanotut open access – julkaisut. Ideahan niissä on, että voit rahalla saada
juttusi nettilehteen. Ei kuulosta kovin tieteelliseltä. Mutta miten pysäyttää
open access -juttujen monenkirjava tulva? Rajoittamalla tieteellisten artikkeleiden
määrää kahteen per kirjoittaja per vuosi? Nyt olisivat hyvät neuvot tarpeen.