Tekstejä tutkijan arkistosta/Archive:

14.10.2013

Peer reviewt eli vertaisarvioinnit tuhoavat luovuuden


 

 

Yliopistomaailmassa pinnan alla muhinut kapina alkaa saa saada jo kirjallisia muotoja - kuten tämän blogin - niin sanotussa vertaisarviontikritiikissä. Jokainen tieteelliseen julkaisuun tuleva akateeminen kirjoitushan, kuin myös hankehakemus, päätyy ulkopuolisten arvioitsijoiden pöydille ja saa näiltä tuomionsa; myönteisen tai vielä myönteisemmän palautteen tai hylkäyksen. Suomen Akatemian hauissa hylkäystä seuraa numeraalinen arvio 0-6, missä 6 tietää lottovoittoa. Harmaalla rajapinnalla kuljetaan, kun saat arvosanaksi 5: toisinaan se on voittoluku, toisinaan se taas tarkoittaa samaa kuin 0. Sille, miksi 5 välillä voittaa, toisinaan häviää, ei ole mitään järkevää perustetta, kohtalon ratkaisee vain loppuraadin mielipiteet ja koulukunta. Tässä suhteessa 0-6 asteikko on teennäinen koriste. Yhtä hyvin rahoituspäätöksen variaatio voisi olla proosallisesti KYLLÄ-EI, sillä ne minimaaliset perustelut sille, miksi hakija ei saanut 6:sta, voivat todellakin olla ulkoavaruudesta.

 

Näin siksi, että niin sanotun vertaisarvioinnin antaneet, useimmiten ulkomaiset tutkijat, saattavat edustaa täysin eri tutkimusaloja hakijan kanssa. Vertaisarviointi on käytännössä osoittautunut olevan vain akateemisen tutkinnon tasolla, ei osaamisen tasolla. Kun kyselet perään ja moitit, ettei hankettasi ole arvioineet kyseisen alan asiantuntijat, vaan randomina otetut tutkijat, niin toimikunnan edustajat tai asiaa hoitavat viittaavat vain asiantuntijavaltaan. Koska arvioitsijoita voi olla neljäkin, on tulos aina kompromissi, mikä on vihoviimeinen kriteeri korkean akateemisen tutkimuksen arvioinnissa. Se on yksinkertaisesti tuhon tie, sillä keskiverto katkoo kaulat kaikelta erilaiselta, luovalta, omintakeiselta, innovatiiviselta ja tukee jo aiemmin testattuja, varman päälle tehtyjä suunnitelmia. Joka väittää toisin, voisi tutustua esimerkiksi Suomen Akatemian viime vuosina rahoittamien projektien teemoihin.

 

Miten tämä ikäväksi ja hedelmättömäksi käynyt valintamekanismi korjattaisiin? Ohjeeni on, että poistetaan ryhmäarvioinnit; ne eivät johda muuhun kuin keskivertoon ja kompromissiratkaisuihin. Otetaan arvioitsijaksi vuosittain yksi asiantuntija kutakin hanketta kohden. Silloin toiminta on läpinäkyvää; kyseisen asiantuntijan taustat, kytkökset ja koulukuntapiirit tunnetaan ja arviot ovat sen mukaisia ilman kompromissiratkaisuja, jotka tappavat kaiken luovuuden ja vahvistavat laskelmallisia keskivertohankkeita. Toisaalta taas hakija/kirjoittaja pystyisi tässä systeemissä suhteuttamaan saamansa arvion arvioitsijan asiantuntemukseen ilman että häntä loukattaisiin alansa ammattilaisena.

 

Tällä kaulat katkovalla nykymenetelmällä ei viedä Suomen tiedettä eteenpäin kansainvälisille kentille. Mehän olemme juuttuneet ikävästi Euroopan keskivertoon. Se, mitä tarvitsemme on innovatiivisuus, pieni hulluus, rohkeus. Ne loistavat poissaolollaan uusimmissa tutkimuksissa. Hakemuksia ja artikkeleita rustataan varman päälle, vanhalla kaavalla, ja se todellakin näkyy tuloksissa. Tuloksia heikentävät myös netissä ilmestyvät niin sanotut open access – julkaisut. Ideahan niissä on, että voit rahalla saada juttusi nettilehteen. Ei kuulosta kovin tieteelliseltä. Mutta miten pysäyttää open access -juttujen monenkirjava tulva? Rajoittamalla tieteellisten artikkeleiden määrää kahteen per kirjoittaja per vuosi? Nyt olisivat hyvät neuvot tarpeen.