DMZ: in the border zone between North and South Korea

I was in the tunnel dug by North Koreans and felt myself uncomfortable.  The authentic tunnel was my height and it’s breadth was about 1.5 metres.  The granite walls were wet and cold; here and there were holes and black spots. Our guide said that the idea of North Koreans had been to explode the tunnel if South Koreans would find it, and that is why there are so many holes for dynamite.  The black spots were only a blind: North Koreans tried to make South Koreans believe that they were only seeking for coal. South Koreans have found already four tunnels and they believe that North Korea has tried to launch an assault on South Korea via tunnels.

I visited also an observation point where tourists could look at the ill-famed totalitarian country. I remembered my trip to West Berlin during my student time: there was also a vantage point for looking at the infamous East Berlin. The South Korean side was full of activity: at the Dorasan Station are a museum, souvenir shops, restaurants, theme park etc. For South Koreans the border zone is a place of business and a space of political tourism, for North Koreans the zone is the most important ideological border, a barrier between the two worlds. When I look at across the line, it was only empty land on the North Korean side of the border.

I came to South Korea from Japan where we had the BRIT XII (Border Regions in Transition) conference in Fukuoka. One day we spent in Busan, which is also called South Korean’s Riviera.  We spent also one day in the Island of Tsushima, the scene of a major sea battle between Japanese and Russian warships in 1905. From the Finnish political viewpoint, the war was a remarkable turning point: Finnish position under the Russian Imperium eased due to the defeat of Russia. We got the right to rebuild our parliamentary system and in 1906 also Finnish women got the right to vote and be candidates in elections. In 1907 the first 19 women started their term; they were the first female parliament members in Europe.

When we arrived in the South Korea, our host showed to us the most popular music video of the world, South Korean Gangnam Style; already 900 million people have loaded it! Instead of the music I read during my conference journey a book which has also shocked the western world:  Escape from Camp 14, a documentary book written by Blaire Harden. It tells a tragic and horrifying story of North Korean Shin who was born in a prison camp in 1982, a child of prisoners, who succeed to escape from North Korea in 2005. Shin Dong-hyukin, who is living nowadays in the USA and Seoul, visited also Helsinki in 2012 with North Korean civil rights activists: a calm young man with light brown eyes. In an interview he said: ‘We could change the situation in North Korea if the support of the international community would be stronger towards our cause...’  I remember that in the 1930s when Finnish neighbour, the Soviet Union, executed its own citizens, like members of ethnic minorities and political dissidents, none of the European countries helped the victims across the Iron Curtain. Therefore, I guess, political change must rise up from inside, from the acts of North Koreans in their own land. 

Pietarin porteilla

Allegro on niin nopea, että täytyy olla todella tarkkaavainen, että ehtii nähdä Terijoen (nykyisen Zelenogorskin) keltaisen aseman kaarevan fasadin. Kävin aseman hallissa ja kellarikerroksessa Maailmojen rajalla -kirjaani tehdessä muutama vuosi sitten. Pitihän minun nähdä juuri tuo kellari, missä Kaljusen Heka, tuo nuoruuttaan röyhkeä ja nousukasmainen punakaartin johtaja valkoisessa tötteröhatussaan kuulusteli vankejaan, uhkaili, ammuskeli ja pöyhisteli. Oletettavasti kukaan muu modernin Helsinki-Pietari -junan matkaajista ei kiinnittänyt huomiota meille historiatietoisille suomalaisille niin tärkeään Pietarin esikartanoon, jota täplitti kallellaan olevat kehnot puutalot ja parimetrisen aidan taakse kätkeytyvät fiinimmät huvilat. En liioin ehtinyt identifioida Kuokkalaa, Kellomäkeä enkä Rajajokea: tunnistamista hidasti jo se, että kaikki Kannaksen rajayhteisöjen nimet vaihdettiin venäläisiksi jo 1948. Opetus on se, että syytä hypätä junasta Viipurissa ja matkata Pietariin paikallisjunassa – jos siis haluaa nähdä vanhoja suomalaisen Kannaksen kyläpaikkoja Pietarin pohjoisella portilla.

En kuitenkaan tällä kertaa matkannut historiallisella Pietarin radalla vanhan Kannaksen tähden, vaan olin matkalla Pietarin maankuuluun valtionyliopistoon Itä-Suomen yliopiston opettajavaihdon kautta. Se on juuri se yliopisto, jossa Venäjän suuret miehet, kuten Lenin, Putin ja Medvedev, ovat suorittaneet akateemiset tutkintonsa. Herrojen kuvat koristivat muiden silmäätekevien rinnalla päärakennuksen aulaa. Tätänykyä opiskelijoita on 32 000. Vanhat perinteet näyttävät olevan valttia vieläkin venäläisen tieteen pyhätössä: toisin kuin meillä Suomessa, opiskelijat nousivat yhä seisomaan kun tulin professorikollegani kanssa huoneeseen. Se kyllä huvitti minua.

Viiden päivän vierailuuni mahtui myös Pietarin eteläinen portti, Puskinin mukaan nimetty Leningradin alueyliopisto, jonne mentäessä ohitimme laajan ja hyvin reaalitaiteisen monumentin. Se muistutti Leningradin lähes 900 päivää ja yli 600 000 uhria vaatineesta piirityksestä 1941-44. Itse alueyliopisto on monitieteinen kaksikymmenvuotias instituutti. Meitä oli vastassa 70-vuotias rautarouva, apulaisrehtori, ja oppaana opiskelija, joka kertoi äitinsä olevan kotoisin Venäjän Karjalasta. Esitysten alussa jouduin julkiseen keskusteluun paikalla olleen Venäjän luonnonsuojeluyhdistyksen (All-Russian Society of Nature Protection, VOOP) edustajan kanssa. Kyseinen VOOP on jo 1924 perustettu luonnonsuojelujärjestö, jonka huomio kohdistuu tänä päivänä pietarilaisten arimpaan kohtaan, puhtaaseen juomaveteen. Vesi tulee nykyään Laatokasta, jonka veden laatu koetaan järven saastumisen takia nykyään hyvin ongelmalliseksi. Ei tullut edes mieleeni juoda pietarilaista kraanavettä: suihkussakin tuntui veden rankat puhdistukseen käytetyt kemikaalit.

Eteläisen Pietarin porttina on myös Tsarskoje Selo palatseineen ja puistoineen. Alun perin inkerinmaalaisten alueella ollut paikka oli Saari ja Saaren kylä, mutta se kolonisoitiin Tsaarin kyläksi sen jälkeen kun ylen korkea herra Pjotr Romanov sai päähänsä rakentaa kaupungin 75 km pituisen Nevajoen suistoon ja Suomenlahden kainaloon. Nyt siellä on täysin uudestaan rakennettu muun muassa Katariinan palatsi meripihkahuoneineen ja julmetun paljoine kultineen. Pienen löydönkin tein: yhdellä seinällä roikkuu maalaus Imatrankoskesta (Imatrasta lisää voi katsoa minun ja Jani Karhun toimittamasta Moniääninen Imatra -kirjasta, jota saa tilattua Imatran kaupungilta, leena.peura-kuusela@imatra.fi). Palatsissa oli kuitenkin liikaa kultaa ja barokkia pohjoiseen makuuni. Pytingin ylettömän kallis kunnostus aloitettiin jo Soviet-ajalla.  Miksi? Pönkittämään suurvallan mahtavaa ja loisteliasta historiaa. Historia se on oiva käsikassara kaikkeen vallankäyttöön. Jos sitä ei luontevasti ole löydettävissä, se luodaan. 

Ideavarkaat ja mustamaalaajat elävät keskuudessamme

Syyskuussa valtakunnanlehdessä oli kirjoitus, jonka varmaankin me kaikki yliopistojen opettajat luimme tarkoin: ”Kiristyvä kilpa viettelee tutkijoita vilppiin” (HS 11.9.2012). Jutussa haastateltiin Tampereen yliopiston kansleria, joka toimii myös tutkimuseettisen neuvottelukunnan puheenjohtajana, ja kerrottiin, kuinka akateemisessa maailmassa on syyllistytty haamukirjoittajien käyttöön, ketjukirjeisiin (mitä ne lienevätkään tässä yhteydessä), sepitettyihin ja manipuloituihin tutkimustuloksiin, plagiointiin, itseplagiointiin (taas outo sana), tutkimustulosten varastamiseen ja ansioluetteloiden paisutteluihin. Yliopistoissa työskentelee poikkeuksellisen paljon älykästä väkeä, joten mielikuvitus ja kekseliäisyys ovat varmaan tälläkin saralla lähes rannattomia.

Akateemisten ”rikollisten” määrä on kuulemma kasvussa. Joka vuosi jää tyyppejä kiinni, ennen kaikkea plagioinnista, mutta valtaosa epäeettisistä toimista jää yhäkin paljastumatta. Enpä tiedä, onko moisten hämärätouhujen määrä kasvanut, nyt niihin vaan kiinnitetään aikaisempaa enemmän huomiota, ja hyvä niin.  Meistä jokainen, jolla on pitkä yliopistokokemus takanamme, tunnemme näitä tapauksia. Itsekin jouduin aikanaan väitöskirjan tekijänä varttuneemman tutkijan varkauden kohteeksi. Se satutti niin sairaasti, etten vieläkään ole siitä kunnolla selvinnyt. Hyväksikäytetyksi tulemisen tunteen kokemuksen satuttamana tervehdin ilolla kaikkia toimia, jotka pysäyttävät nuo siepparit. Pahinta kokemuksessa oli täysi avuttomuus, asiasta ei voinut kertoa kenellekään, ja jos kertoikin, sieppausta oli työlästä todentaa. Sieppari voi, varsinkin jos hän on varttuneempi tutkija, leimata nuoremman höyrypääksi, epätasapainoiseksi tai tutkijaksi kelpaamattomaksi. Siihen tyssäisi tutkijaura ja sieppauksen uhri hiljenee, mutta ei unohda.

Siinä mielessä puheena olevan artikkelin väite epäeettisen toiminnan kasvusta pitää paikkaansa, että näemme nykyään ympärillämme ilmeisiä ideavarkauksia ja avointa kollegojen mustamaalaamista. Kilpailu on kovaa, ja moraalisesti heikot yksilöt lankeavat korkean etiikan rajan toiselle puolelle.  Eräs kollegani kertoi, ettei hän enää voi hakea mitään projektia, kun häneltä napattiin edellisessä haussa koko idea. Missä vaiheessa tuollainen sieppaus voi tapahtua? Päädyimme siihen, että sen on täytynyt tapahtua lausuntokierroksella. Lausunnonantajat näkevät paljon suunnitelmia ja houkutus on suuri. Ainahan sieppari voi sanoa, että ’hienoa, minäkin olen keksinyt tuon idean, mikä sattuma’. 

Eräs saksalainen lausunnonantaja kertoi, että se nyt on itsestään selvää, että parhaimmat ideat siepataan, ja totesi, että joukossamme on erityinen ammattilaislaji, joka ehdoin tahdoin haluaa juuri arvioitsijaksi, koska sitä kautta pääsee nimettömänä arvioimaan hyviäkin aiheita, jotka eivät ehkä kuitenkaan saa rahoitusta, ja aihe jää näin kellumaan vapaana. Pelottavaa!

Ja mitä sitten perättömästä mustamaalaamisesta? Koulukunnat taistelevat keskenään, mutta joukossamme on myös henkilöitä, jotka katkeroituneena tai muuten pahaan vääntyneenä, harrastavat mustamaalaamista lähes työkseen. Miten me pysäytämme heidät? Emme mitenkään. 

Kova kilpailu synnyttää myös selkäänpuukottamisia ja mikä pahinta, epäkunnioittavaa suhtautumista kollegoja kohtaan. Hallintoväki saattaa tyrannioida huippututkijoita arjessa, mikä kertoo epäkunnioittavasta asenteesta ja painopisteen vinoumasta yliopistoyhteisöissä. Toisaalta korkeimpien toimien haussa asiantuntijalausunnot voidaan tarkoituksenhakuisesti ja epätieteellisesti sivuuttaa, ja vallan saa mutu-tuntumat, mikä sekin kertoo raskaasta epäeettisestä toiminnasta. 

Raiskaavat sotasankarit: Beevorin kertomus toisesta maailmansodasta

62 miljoonaa kuollutta, joista 37 miljoonaa (60%) siviiliä. Toisessa maailmansodassa oli edullisempaa olla sotilas kuin siviili, oli edullisempaa asua muualla kuin Neuvostoliiton länsirintaman rajakylissä tai Puolassa, Ukrainassa tai Baltian maissa tai saksalaisissa suurkaupungeissa. Brittien kauhistuttavat – ja brittikenraali Arthur Harrisin intohimoisesti vaatimat − aluepommitukset suurkaupunkeihin olivat kuin saksalaisten keskitysleirit: siviilien tappamista varten suunnitellut.

Naisten osa miesten sodassa oli lohduton varsinkin siellä, missä japanilaiset joukot kulkivat tai missä Puna-armeija teki ryöstö- ja kostoretkiä. Eräänkin kerran, kertoo brittiläinen entinen upseeri ja tarinanikkari Antony Beevor, venäläissotilaat saavuttivat pakoon lähteneet saksalaissiviilien joukot. Pakolaisia oli tuhansittain kapealla tiellä, mutta niin oli sotilaitakin. Koston sokaisemat sotilaat joukkoraiskasivat ja lopuksi tappoivat 8-vuotiaista tytöistä lähtien kaikki pakolaisnaiset mummoihin asti. Hysteerisesti naisia puolustaneet pojat ja papat ammuttiin. Näky oli silminnäkijän mukaan kuvottava: naisten, tyttöjen ja mummojen silvottuja ruumiita oli kilometritolkulla tien varsilla. Tuota kauhistusta olemme saaneet nähdä muun muassa Klimovin elokuvassa ”Tule ja katso” (1985), missä kuvataan Valko-Venäjän noin 600 kylän asukkaiden raiskauksia ja tappoja sekä kylien tuhoamista.

Miksi sotasankari raiskaa? Joku voisi selittää ilmiötä sillä, että epäinhimillisissä oloissa, kuten sodassa, ihminen raaistuu, menettää inhimillisyytensä ja muuttuu saalistavaksi pedoksi. Toinen voisi sanoa, että sotilaan macho-rooli edellytti sen laatuista käyttäytymistä. Ehkä raiskaajat arvelivat, että kosto vihollisen tappamista omaisista oikeutti raiskaukset ja naisten ja lasten tapot. Häpäisy, epäkunnioitus, herruuden ja vallan osoittaminen. Syitä sodanaikaisiin raiskauksiin on monia. On tutkittu, että raiskaajat ovat siviilioloissa usein reppanoita. He tulevat alemmista yhteiskuntaluokista, ovat heikosti koulutettuja, tienaavat vähän, ovat heikon itsetunnon omaavia, tottuneet väkivaltaan, vihaan ja aggressioon ja heidän sisäinen kontrollinsa on heikko. Beevor ei analysoi sotarikoksia kirjassaan ”Toinen maailmansota” (2012) vaan toteaa, että näin oli.

Beevor ei liioin pohdi muitakaan sodan ilmiöitä, ja teos onkin älyllisesti hyvin lattea. Sen kaunokirjallinen tyyli ei sekään häikäise eikä se ole erityisen hyvä tietokirjanakaan: siinä on hyvin vähän uutta tietoa yksittäisistä rintamista. Uutta 900-sivuisessa kirjassa on se, että se murtaa meidän Eurooppa-keskeistä kuvaamme sodasta ja todistaa teoksellaan sodan mielettömyyttä sekä lähes kaikesta kontrollista vapaan toiminnan leviämistä kaikkialla maapallolle: Homma lähti sananmukaisesti käsistä. 

Asetelma kirjassa on tuttu: pahikset Japani ja Saksa vastaan vähemmän pahikset länsiliittoutuneet. Suomen jatkosodan rintamat eivät saa rivinkään mainintaa. Herkullista ovat Beevorin kuvaukset Rooseveltin naiiviudesta, Stalinin onnekkuudesta ja Churchillin tempoilusta. Osansa saavat myös narsistiset ja omia uriaan ajattelevat ja keskenään riitelevät kenraalit. Beevor myös muistuttaa, että sodan sankarikuvauksissa on unohdettu Normandian siviiliuhrit ja kylien tuhoamiset, mieleltään järkkyneet, taistelukauhu, hermoromahdukset ja pelkuruus. Nekin olivat osa sodankäynnin arkipäivää. Naisia kirjassa ei mainita kuin raiskausten uhreina ja muutaman rivin saa nokkava ja miestään ohjaava Rouva Tšiang Kai-šek (!).

Kiinnostavasti Beevor mainitsee kiinnostavan seikan, nimittäin toisen maailmansodan aikana eri maissa nousseen sisällissodan uhan: Kiina, Ranska, Puola… Suomessakin siitä puhuttiin ja sillä peloteltiin, jotteivät rauhanaktivistit olisi saaneet enemmän jalansijaa kuin mitä saivat. Erään asian Beevorkin unohtaa, kuten muutkin sotakirjailijat, nimittäin kriisiajan talouselämän hyötyjät. Uuden teknologian keksijät, sotateollisuus, asekauppiaat, mustan pörssin miehet.. he rikastuivat ja paisuivat samaa tahtia kun siviilit ja sotilaat kuihtuivat ja kärsivät.

    

Gotska Sandön, ohutta yläpilveä

Radion merisäätiedotuksen tasaisen tylsästi luettu mantra lapsuuden vuosilta - Kotka Rankki, Utsjoki Kevo, Gotska Sandön… - kaikuu korvissa kun katson Gotlannin karttaa. Siis täällä on tuo mystinen Gotska Sandön, gotlantilainen hiekkasaari! Olen edennyt Väinö Voionmaan jalanjäljillä Visbyhyn, missä hänen isoisänsä isä, Olof Wallin, syntyi 1728. Olihan minun nähtävä tämä mesta, ja hyvä oli, että tulin: Gotlannin saari osoittautuu monella tavalla antoisaksi.

Matka Gotlantiin vie oman aikansa. Ruotsin laivan leppoisista tunnelmista siirrytään autolla joustavasti Tukholmasta kohti Nynäshamnia, noin 80 km etelään päin suuntautuvalle valtatielle 73. Bussiyhteyskin löytyy, ellei lähde reissuun omalla autolla. Nynäshamnissä tie vie suoraan satamaan, jossa sattuu olemaan kesämarkkinat. Mustikat ja vadelmat evääksi ja sitten Destination Gotlant -laivaan, missä edetään ruotsalaisen järjestäytyneesti lipussa nimetyille paikoille. Yllättäen merimatka kestää kolmisen tuntia; olin ajatellut lyhyempää purjehdusrupeamaa. Kandee ottaa siis Gotlanti-aiheinen dekkari matkalukemiseksi. Kun Olof Wallin lähti Visbystä Tukholmaan 1700-luvun puolivälissä räätälin oppiin, hän on voinut päästä manterelle paikallisten talonpoikien mukana, kalastusveneessä tai kauppalaivassa. Tuohon maailmanaikaan keskiaikainen, 3,5 km pituisella muurilla suljettu Visby eli kaupasta, kalastuksesta ja maataloudesta. Saarella, joka on noin parisataa km pitkä ja leveimmältä kohdaltaan noin 50 km, on kaksi suuruusaikaa ennen nykyistä turistiryntäystä: 1200–1300-luvulla Hansan yhtenä etappina ja Olofin elinaikana eli 1700-luvulla sotilaallisena vartiopaikkana.

Jotta saisin konkreettisen käsityksen saaren elämästä 1700-luvulla, matkasin Visbystä pohjoiseen Bungen kylään. Siellä on ulkoilmamuseo meidän Seurasaaren tapaan, tosin paljon pienemmin kokoelmin. Siellä on autenttinen, kahden sukupolven 1700-luvun talonpoikaistalo ja maalattiainen kalastajan maja. Gotlannissa on näyttänyt olevan suuria maatiloja ja koko joukko maatyöläisiä, renkejä ja piikoja. Bungesta pääsee lautalle (jonne on pitkä jono eli tarvitsee varata aikaa sinne mennäkseen), joka vie Lammassaareen, Fåröhön, josta taas lähtee laiva Gotska Sandöhön. Merimatkaa tuonne alavalle hiekkaiselle saarelle on 40 km. Myös mantereelta, Nynäshamnista, pääsee saarelle, joka on nykyään kokonaan luonnonsuojelualuetta. Siellä on kuitenkin mahdollista retkeillä ja telttailla.

Matkalla takaisin Visbyhyn voi ihmetellä sinistä laguunia, joka on koonnut ison joukon matkailijoita ja paikallisia uimaan, sekä Kappelshamnissa kymmentä modernia tuulimyllyä ja tien jakamaa möykkäävää KRAB:n betonitehdasta. Upean kauniita oranssinpunaisia luonnonunikkoja ja muita kesän kukoistustaan eläviä kukkia kaunistaa maalaismaisia tienvarsia. Rentouttava pysähdyspaikka on myös Lickershamn; sieltä saa ostettua muun muassa herkullista juuri savustettua kalaa.

Visbyn kaupunki muistuttaa Tallinnaa. Turisteja on paljon, pääosin ruotsalaisia, kaiken ikäisiä. Onneksi ns. Tukholmaviikko (nuorten varakkaiden tukholmalaisten bailausmatka Visbyhyn) on ohi. Kaupunki on nykyään Unescon arvokkaiden kulttuuripaikkojen listalla eikä ihme; keskiaikaisia rakennuksia on vielä parisensataa, vanhan porvariskaupungin maamerkit ja symbolit paikallaan ja muuri monine portteineen briljantissa kunnossa. Kaupunginmuseossa suositaan keskiaikaa ja Hansan suuruudenaikoja. Arvokas kaupunkikeskusta on suljettu autoilta, joskin muurin sisällä oleviin hotelleihin pääsee kierrettyä sataman reunalta.

Kesän lähes ainoat hellepäivät osuvat juuri Gotlannin vierailuni aikaan, ja vilvoitusta kulkija sai pulahtamalla Itämeren aaltoihin ja pistäytymällä kaupungin lukuisissa kuppiloissa ja ruokaloissa, joita on jokaisen lompakolle sopivia. Jättäessäni saaren oli pakko ostaa tuliaisiksi maukasta gotlantilaista lammasmakkaraa ja juustoa.

Yöttömiä öitä Kalastajasaarennossa

”Wellcome to hell!”, tervetuloa helvettiin, on kirjoitettu valkoisella maalilla luhistumaisillaan olevaan betoniseinään. Nähtävästi paikan jättäneet sotilaat olivat lähtiessään sen kantaaottavasti raapustaneet. Ajoimme vanhalla venäläisbussilla Petsamon Kalastajasaarennon pohjoisosassa läpi hylätyn varuskunnan, Mys Shorbeevskin. Se oli ollut aika lailla iso yhteisö kauniissa pohjoisessa maisemassa, avara ja ilmava kylä hieman kumpuilevassa ja puuttomassa maastossa lähellä entisiä suomalaiskyliä Vaitolahtea ja Kervantoa. Jätetyn varuskunnan taloista oli viety mennessään kaikki arvokas rakennusmateriaali, ja jäljelle olivat jääneet surullisen näköiset rauniot ja ruostuneet romut – ja surkean kuoppainen ja mutkitteleva tie.

Matka aikaisemmin suljettuun Kalastajasaarentoon alkoi Rovaniemeltä Lapinexperttien tilaamalla bussilla. Itse hyppäsin kyytiin Ivalossa. Odotellessani söin käristyksen Nutukas-ravintolassa ja valokuvasin Nutukhan naapurissa olevan Petsamo-muistomerkin. Sen on vuonna 1985 paljastettu Ensio Seppäsen suunnittelema petsamolaisten kotiseutumonumentti. Siinä on kuvattuna moniammattinen joukko petsamolaisia, jotka (noin 5000 henkeä) joutuivat jättämään kotialueensa viimeistään 7. syyskuuta 1944. Ivalosta matkamme eteni Inarin, Sevettijärven ja Näätämön kautta Kirkkoniemeen, ja sieltä helpon rajanylityksen jälkeen pääsimme vanhaan Petsamoon. Sivuutimme Salmijärven, jossa ei ole enää tien varressa muuta nähtävää kuin varuskunnan portti ja vanhan osuuskaupan romahtanut rakennus. Seuraavaksi ohitimme Nikelin kaupungin (entisen Kolosjoen) savuineen ja ankeine ympäristöineen ja päädyimme Zapoljarnyihin, toiseen nikkelikaupunkiin, missä asetuimme kelpoon majataloon, Hotelli Petsamoon. Zapoljarnyi on 1956 perustettu noin 30.000 asukkaan kaivoskaupunki, jota varjostavat valtavat kaivostoiminnan sivutuotevuoret eli kuonakasat. Itse kaupunki on siisti ja heinäkuisen levollinen ja hiljainen: paikalliset olivat lähteneet lomille lämpimimmille alueille. Koulujen ja päiväkotien pihat ammottivat tyhjyyttään, ja sinne tänne talojen kivijalkoihin ja teollisuusrakennusten seinille piirretyt graffitit näyttivät haaleilta kesäauringon paisteessa.

Heti seuraavana aamuna sonnustauduimme Kalastajasaarennon retkelle: kunnon jalkineet, lämmintä vaatetta ja tietysti evästä. Sadevaatteita emme tarvinneet koko retkellä, sillä keli oli mainio: ei satanut lainkaan ja aurinko paistoi sananmukaisesti yötä päivää. Siirryimme venäläisen matkatoimiston asemapaikalla (kahvila ja toiletti kymmenisen kilometriä Zapoljarnyista) romuluiseen, kolisevaan, nitisevään ja elämää nähneeseen keltaiseen linja-autoon, johon mahtui juuri sopivasti 20-päinen joukkomme. Mukaamme tuli kaksi venäläistä matkaopasta, Nikolai ja Elena, jotka veivät meidät heti aluksi piknikille Tivohka-joen kosken ääreen. Oppaat edustivat venäläistä matkanjärjestäjää, joka omisti myös erämaahotelli Ozjorkan, jonne olimme matkalla. Ozjorka on Kalastajasaarennon isommalla niemellä kalaisan Muotkavuonon rannalla kohdassa, jonka läheisyydessä oli alkujaan norjalaissiirtolaisten, mutta sittemmin venäläistynyt Muotkan kylä, ja jonka lähellä saarennon pienempi niemi yhdistyy maakannaksella isompaan niemeen. Vanhaa rajalinjaa ajatellen, Kalastajasaarennon läntinen osa eli pienempi niemi, oli 2/3 osaltaan Suomen omistuksessa, ja siellä olivat suomalaiset Maattivuonon ja Pummangin kylät. Kalastajasaarennon itäinen ja suurempi niemi taas oli suurelta osin venäläisten omistuksessa. Vain niemen pohjoisosat, Vaitolahden ja Kervannon kylät, kuuluivat Suomelle ja olivat myös 1800-luvulla eli alkujaankin suomalaissiirtolaisten asuttamia. Läntiset ja itäiset suomalaiskylät erotti toisistaan Pummanginvuono. Kylien suomalaiset joutuivat jättämään kotinsa jo talvisodan rauhan myötä kun koko Kalastajasaarento siirtyi Neuvostoliitolle.

Matkaa Zapoljarnyista Ozjorkaan on noin 120 km. Tie on Kalastajasaarennon puolella todella haastava: se on tehty ajatellen raskaita sotilasajoneuvoja ja matkamme eteni noin 40 kilometrin tuntinopeudella. Matkantekoon on siis varattava aikaa. Pikkuautoilla alueelle ei ole asiaa, vaan kulkupelin tulee olla erämaihin soveltuva neliveto: tie on paikoin aivan olematon, purot ylittävät tienreikiä, joilla on välillä ’järven kokoisia’ lammikoita ja syviä kuoppia. Mäet ovat Kalastajasaarennon alkupäässä korkeita tuntureita, mutkat jyrkkiä ja tiet kapeita. Juuri alkupäässä näemme useita romuautoja rotkoissa. Toisaalta tienpätkä on hyvin kaunis: pieniä tunturijärviä on siellä täällä ja pohjoinen kasvillisuus kukassaan ja väriloistossaan. On syytä ottaa mukaan matkalle arktisten kasvien opaskirjanen ja palauttaa mieliin Jäämeren alueen luonnon ihmeellisyys. Keltaiset niittyleinikit ja valkoiset sianmarjat loistivat kaikkialla, mutta näkyipä myös mm. lumileinikkejä, kellosinilatvoja, lapinorvokkeja ja kaikenlaisia härkkejä, virnoja ja kohokkeja.

Ozjorkan erämaahotelli koostuu 5-hengen tuvista, joista vain osa oli ehtinyt valmistua. Saimme käyttöömme neljä tupaa, kaksi miehille ja kaksi naisille. Tuvissa ei ollut lämmitystä, mutta niissä oli sisävessat, jotka eivät tosin toimineet hyvin, ja hotelli helpotus löytyikin puskista. Majojen paikka oli kaunis; tasainen, avara ja arktinen. Vieressä virtasi puhdasvetinen puro. Ensimmäisen illallisemme söimme tukevien, ulos katettujen pöytien ääressä Muotkavuonon rannalla pohjoisen yöauringon alla. Kenttäateriamme oli mainio: kalakeittoa, ruisleipää, raastetta, riisiä, grillattua saslikkia, kahvia ja piskettejä (keksejä). Miten hyvältä ruoka aina maistuukaan ulkoilmassa!

Ennen illallista teimme retken Pummangin kylään. Sieltä oli aikoja sitten tuhottu ˗ jo keisariaikana 1800-luvulla rakennettu - suomalaissiirtolaisten kylä, ja tilalle oli pystytetty varuskunta näkötorneineen, jonne osa joukostamme uskalsi kiivetä – omalla vastuullaan. Varuskuntarakennukset oli nekin jo hylätty ja raunioituneet. Yksi vanha hirsinen tallirakennus muistutti suomalaisajasta. Jatkoimme Pummangista vielä niemen pohjoispäähän ja näimme rannalta kuulut petsamolaisten hillapaikat, Heinäsaaret. Niitä on kaksi, pienempi ja suurempi. Niemen kärjessä on luonnonluomat kivipatsaat, pahdat, jotka ylväänä katsovat pohjoiselle merelle päin. Pahdoista tuli mieleeni Taatsin seitakivi Kittilän Pokan kylän lähellä, Kitisen latvoilla.  Osa Pummangin kivistä muistutti veistettyjä ihmisfiguureja, ja joku näki niissä jopa Kekkosen! Liuskekivi hallitsee tuota maisemaa, ja rantakivet ovat hioutuneet tasaisiksi kuin pöydät. Maasto on korkean ja jyrkän rantapenkereen jälkeen tasaista, mutta nousee pian kivipahtarivistön myötä karuksi tunturiksi. Rikas arktinen kasvillisuus kulkee näillä kylmillä rannoilla aivan maata myöden. Kuulemma saarennolla on myös eläimiä, villiintyneitä poroja, hirviä ja metsälintuja. Näimme ketun, riekkoja ja pikkulintuja – sekä poronpapanoita. 

Seuraavana päivänä lähdimme yrittämään kohti Vaitolahtea. Nousimme ensin niemen länsirantaa ylös pohjoiseen, josta tie johti meidät niemen länsipuolelle, josta taas pyrimme toiselle rannalle. Ohitimme alussa mainitsemani hylätyn varuskunnan Mys Shorbeevskin ja yritimme löytää vesivapaata reittiä Vaitolahden suuntaan. Osa puroista ja suopaikoista oli niin veden vallassa tai pehmeäpohjaisia, että jouduimme perääntymään muutaman kerran ja hakemaan ylipäästävää reittiä. Nousimme pois autosta ja ihme ja kumma, keltainen kaaramme pääsi jälleen eteenpäin, mutta vain hieman. Eräs polku vei meidät nimittäin kohta taas vesiesteelle ja jouduimme perääntymään tuloreittiämme, jolloin auton pakki juuttui paikoilleen. Oppaamme lähti aidoilla ja puomeilla suljettuun Vaitolahden paikalla olevaan varuskuntaan, joka näkyi silmiemme edessä rakennuksineen ja harmaine tupineen (joissa asuu vielä kuulemma jokunen paikallinenkin) ja säähavaintoasemineen, etsimään kännykälle kenttää. Saimme kierrellä tienoota pari tuntia, ennen kun machotyylinen kurainen maastoauto toi tarvittavia työkaluja ja matkamme saattoi jatkua – takaisinpäin. Emme siis päässeet katsomaan Kervantoa. Kaikki kulkeminen Kalastajasaarennolla on luvanvaraista ja ryhmä saattoi liikkua vain tiukasti oppaiden mukana. Näin ollen seurueessamme ollut Yrjö, jonka kotikylä Kervanto oli ollut, ei päässyt katsomaan entistä kylän paikkaa. Jos vain mahdollista, paras lähestymiskulma saarennon kyliin olisi vesitie. Se ei kuitenkaan ole nykyään mahdollista, sillä alue on edelleen sotilasaluetta.

Tähän asti matkamme oli sujunut mainiosti, mutta paluumatkalla alkoi sitten vastustaa. Heti käännyttyämme paluumatkalle automme sammui valtavaan lammikkoon ja vesi nousi auton sisääntulorapussa puoli metriä. Kuljettajamme, murmanskilainen Sergei, oli kuitenkin todellinen ammattilainen ja sai kärrynsä kulkemaan. Mutta auto alkoi olla jo lopussa; se savusi ja reistaili niin, että jouduimme pysähtymään vielä kolme kertaa ennen Ozjarkaa. Avuksemme tuli rotevatekoinen kuorma-auto, joka hinasi automme käyntiin. Tästä huolimatta aikataulumme meni pahasi pieleen. Matkaoppaamme olivat kuitenkin olleet kaukaa viisaita ja ottaneet mukaansa teetä ja murukahvia, kompiaisia (lappilaisittain karkkeja) ja makkaravoileipiä, niin että pysyimme iloisina ja tyytyväisinä koko reissun.

Aikataulumme sekaantui kuitenkin niin, että seuraava yö jäi nukkumatta: uusi automme tuli hakemaan meitä Ozjorkasta vasta puoli kaksi yöllä ja lähti höyryllä viemään meitä Zapoljarnyihin. Höyryä oli sen verran liikaa, että tämäkin auto sammui kolme kertaa valtavien nousujen jälkeen. Köhimme itsemme ulos savuavasta autosta, ja saimme Tivohkan laaksossa sääsket kimppuumme; pohjoisempana niitä ei juurikaan ollut. Autossamme oli lopulta jo kolme kuskia, jotka aina saivat rämplättyä auton käyntiin. Hotellin nurkalla auto kuitenkin sammui lopullisesti. Harvalla reissulla kaksi linjuria menee alta!

Matkaseurueemme tunnelma oli kuitenkin kaikista koettelemuksista huolimatta korkealla. Takapenkin mummot ja eversti pitivät siitä huolen, että nauru raikui. Me etupenkkiläiset olimme auton moottorimelun takia puolikuuroja ja kuumaa ilmaa puhaltavan moottorilämmön vuoksi kuin liian kuivassa saunassa. Se ei kuitenkaan pilannut pioneeri-extreme-matkailijoiden hyvää matkamieltä. Kiitos siis ikimuistoisesta reissustamme yöttömässä yössä vanhoille suomalaismaille Jäämeren rannoille matkaoppaamme Teuvo, tulkkimme Susanna ja Kalevi, sekä muu sakki: unohtumattomat sisarukset Suoma, Marjatta ja Anna-Liisa sekä Milja ja Aino (Petsamon siirtolaisyhteisö Tervolan Varejoen porukkaa alkujaan) sekä Raimo, Pentti ja Mauri; kiitos myös huonekuntani jäsenet Eeva, Raija ja Kyllikki sekä Sakari, Jaakko, Yrjö, Pekka sekä Jarmo.   

Ps. kuningasrapua ei löytynyt paluumatkalla minkään kaupan pakastimesta menetetyn illallisen jälkeen: sen paras pyyntiaika onkin vasta syyskuussa.

Pohjoisista alueista kirjoittamaani mm: Lähteenmäki Maria, Kalotin kansaa. Rajankäynnit ja vuorovaikutus Pohjoiskalotilla 1808-1889. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2004; Lähteenmäki Maria, Jänkäjääkäreitä ja parakkipiikoja. Lappilaisten sotakokemuksia 1939-1945. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1999; Terijoen rajayhteisöstä ks. Lähteenmäki Maria, Maailmojen rajalla. Kannaksen Rajamaa ja poliittiset murtumat 1911-1944. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2009.        

Svetogorsk – the City of International Paper

I: In English
II. Suomeksi

I.
It is truly amazing how close the city of Svetogorsk (City of Light!) is to the Finnish border city of Imatra: the distance between the cities is only seven kilometres. Both cities lie along the river Vuoksi which flows from lake Saimaa on the Finnish side and ends it’s run in Lake Ladoga in Russia. Before 1944 the whole water system of Vuoksi was part of Finland which lost it partly after the IIWW to the Soviet Union.

During the years of the Cold War the border between the two cities was closed: Svetogorsk was one of the numerous closed Soviet communities. However, the Iron Curtain opened between the cities in 1972 when transport of goods started across the border. Already after the war the most important source of livelihood in the city was the paper of the former Finnish paper mill which had to be handed over to the Russians. During Finnish time the owner of the mill was the Enso Gutzeit Company, which roots were from the 1880s when the first saw mills were established by the river Vuoksi. In the Soviet time the paper mill was called OAO Svetogorsk which was one of the largest paper mill in Russia.

When the structures of the Soviet Union collapsed, it also changed the world of the Russian border cities dramatically. In Svetogorsk people withnessed a miracle that the American company, International Paper, bough their paper mill in 1998. The mill has been established in 1978 – and its vision nowadays is “Finding ways to make business easier” (!). Everybody in Finland knows that making business in Russia is more than challenging. However, IP tries to be a good partiarchy company. In 2006, it opened the “My Family” children’s center in Svetogorsk. The center provides social services for more than 300 families from the town of Svetogorsk and surrounding areas. The second stage of renovations to the Svetogorsk Town Hospital took place in 2007 with the help of IP. This included the installation of new modern medical equipment, furniture and nursing appliances. Moreover, through the support of IP, several sports, cultural, and youth facilities in Svetogorsk have been refurbished and equipped. The Svetogorsk mill has also provided computers for classes in local schools and the technical college. IP played a role also in renovating Svetogorsk’s Fire Station 95 facility which serves the community and the Svetogorsk mill. IP also helped construct the town’s first new housing complex in 18 years. The 60 unit apartment complex will allow for new and existing employees to have a great place to live near area hospitals and schools. In 2001 the company employed in Svetogorsk ca. 3000 workers. The number of population of the city is nowadays ca. 16.000.

People of the town get used to their American gentlemen: the mill is bringing bread and secures families welfare. Unlike in the other Russian Karelian borderlands, in Svetogorsk lives a lot of young families because of the factory. It is common to see young mothers with their baby carriages in the street scene. The mill dominates the profile of the city, as well as the the only hotel owned by the mill. Unfortunately it’s not in common use for tourists. However, the directors of the mill are not part of the community but are living in the Finnish side in the city of Imatra. Maybe Svetogorsk is too grey and it’s facilities are too poor for them. In Imatra the American directors are welcome: they are the biggest tax payers in the city. International border crossing point opened between Imatra and Svetogorsk in 2002.

The cities of Svetogorsk and Imatra have tried to form a twin city partnership and they have succeed to bring the cities closer together at least a little bit. The cities celebrate together the Vuoksi Gala twice a year, every year, during New Year they organise a meeting of Santa Claus and Grandfather Frost. Also many other common activities have been produced through the cooperation of the cities. Unfortunately the cities have not yet found a way to form a true twin city. Twin city need to be much more than two cities together: it need to have a common identity, good social networks, common spaces, common publicity... It must be a town of it’s own, not two cities side by side.


 II.

Svetogorsk – harmaa ja kansainvälinen rajakaupunki

Itä-Suomen yliopistolla pyörinyt Imatra-tutkimusryhmäni sekä koko joukko Karjalan tutkimuslaitoksen väkeä Minna Piipposen ohjastuksessa teki bussimatkan Svetogorskiin toukokuisena arkipäivänä. Ylitimme rajan Imatralla entisen Pelkolan kylän rajanylityspaikasta, josta 2002 tuli kansainvälinen ylityspaikka. Raja oli lujasti kiinni aina vuoteen 1972, jolloin aloitettiin tavaraliikenne. Avautumista vauhditti se, että Suomi osallistui Svetogorskin sellu- ja paperikombinaatin rakennusprojektiin. Nykyään rajan ylittää yli miljoona matkustajaa.

On ällistyttävää, kuinka lähellä ”Valon kaupungiksi” nimetty Svetogorsk eli entinen Enson teollisuusyhteisö Imatraa on. Kaupunkien välillä on vain seitsemän kilometriä. Jos Vuoksen vesireitti olisi avoin kululle, pääsisi Svetoon nopeasti vain huilaamalla alas virtaa. Vuoksi on komea joki, leveä ja ylväs: se laskee vetensä vasta Laatokkaan. Olisi todella hienoa laskea tuota ennen sotia Suomeen kuulunutta virtaa ja nähdä Kannaksen vanhat rannat.

Svetogorskia hallitsee vielä savupiipputeollisuus. Sodan jälkeen venäläiset ottivat käyttöönsä Suomelta jäänee paperitehtaan ja uudelleennimesivät sen OAO Svetogorsk -nimiseksi. Tehdas oli yksi maan suurimpia. Kun soviet-aika mureni Venäjällä, heijastui rytinä myös rajakaupunkeihin dramaattisesti. Sveton asukkaat todistivat senkin ihmeen, että ylikansallinen, amerikkalaisvetoinen International Paper (IP) osti heidän tehtaansa 1998. Yrityksen visio on   “Finding ways to make business easier” (!). Kuinkahan helppoa se Venäjällä heille on ollut? Me suomalaiset tiedämme, että liiketoiminta rajan takana voi olla kovinkin haasteellista. 

IP yrittää kuitenkin olla hyvä, partiarkaalinen yritys ja osallistua yhteisön toimintaan. Vuonna 2006 se perusti “Minun perheeni” -nimisen lasten keskuksen, joka tarjoaa sosiaalisia palveluja noin 300 perheelle. IP tukee myös paikallista sairaalaa toimittamalla sille mm. moderneja hoitovälineitä ja huonekaluja. Myös paikalliset urheilu-, kulttuuri- ja nuorisoseurat ovat saaneet tukea yritykseltä. Kouluille IP on toimittanut tietokoneita ja paikalliselle palokunnalle sen tarvitsemia välineitä. Yritys on rakennuttanut myös asuintaloja työntekijöilleen. Kaikkiaan yrityksessä toimii noin 3000 työläistä (2001), ja koko kaupungissa on asukkaita noin 16 000 (2011). Yrityksen johtomiehet eivät kuitenkaan kuulu tuohon joukkoon, vaan he asuvat Suomen puolella Imatralla, jossa he kuuluvat kaupungin suurimpiin veronmaksajiin.

Sveton katukuva on venäläisen harmaa. Vierailumme aikana meneillään oli puistojen siivoaminen tulevan Voiton päivän kunniaksi. Toisin kuin muilla Suomeen rajautuvilla alueilla, Svetossa katukuvaan kuuluu paljon nuoria äitejä masut pyöreinä tai työntämässä lastenrattaita. Tehdas on vetänyt puoleensa nuoria perheitä, jotka kuitenkin alkuun päästyään muuttavat muualle. Vaihtuvuus on suuri.

Fyysisesti läheiset Imatra ja Svetogorsk ovat yrittäneet rakentaa Twin city eli kaksoiskaupunki -ideaa, mutta ainakin toistaiseksi se on jäänyt yksittäisten kampanjoiden varaan. Kaupunkien välillä on toki aktiivista yhteistyötä, kuten vuosittainen Vuoksi Gaala ja Joulupukin ja Pakkasukon tapaamiset jne. Twin city -ajatus on kuitenkin paljon enemmän kuin kaksi kaupunkia yhteensä; se on oma erityinen kaupunkinsa omine identiteetteineen, tiloineen ja toimintoineen.     

Manu, Make, Tartsi ja Sale: Neljä presidenttiä Kekkosen talossa

Nyt sekin historiallinen ihme on nähty: neljä Suomen presidenttiä rintarinnan ja hyvävoimaisen oloisina luokkakuvassa. Itse asiassa läsnä oli myös viides presidentti, Kekkonen – henkenä tosin, mutta vahvana sellaisena. Tapahtumapaikkana tässä historiallisessa tilaisuudessa oli nimittäin Kekkosen museo Helsingin Seurasaaren Tamminiemessä. Istuva presidentti Niinistö avasi remontoidun museon, mitä tapahtumaa oli kutsuttu juhlistamaan myös koko joukko muitakin poliittisen eliitin historiallisia niminaisia ja -miehiä, kuten Riitta Uosukainen, Marjatta Väänänen, Jaakko Kalela, Jaakko Numminen… sekä taitelijoita, tieteilijöitä, journalisteja ja virkamiehiä. Tunnelma oli tiivis ja hilpeän kevyt. Vähintäänkin me tavallisempi yleisö olimme onnellisia eliitin luomasta hurmoksellisesta ilmapiiristä; niin demokraattinen on tämä maa, että tavallinen kuolevainen voi kätellä monta presidenttiä noin vain! Tosin viileän oloinen Halonen jätti kättelemättä, mutta hän nyt on niin paljon kätellyt viime vuosina, ettei jaksa enää miellyttää ketään. Rauha hänelle suotakoon, kiitos ja kunnia.

Korkeaa seurakuntaa katsellessani muistui mieleen Kekkosen hautajaiskulkue. Olin saanut historianopintoni päätökseen ja asuin Meritullinkadulla, mistä on lyhyt matka Mariankadun ja Pohjois-Esplanadin kulmaan, jota kautta Kekkos-vainaata juhlallisesti kuljetettiin. Silloin elettiin syyskuun 7. päivää 1986. Hautajaissaattue oli koskettava, ja olin itku kurkussa. Historian maisterina ymmärsin hyvin tilanteen historiallisuuden: erään aikakauden siirtymisen omille metsästysmailleni, historiaan. Minua herkisti myös näyttävä liehuva Suomen lippujen rivistö ja musta ruumisauto, joka lipui kävelyvauhtia ohitseni. Koska olin juuri Presidentinlinnan kohdalla, surumusiikkia ei soitettu siinä kohdalla; vain kirkonkellot kaikuivat taustalla. Saattue pysähtyi linnan pääportin edessä ja linnan lippu laskeutui puolisalkoon.

Toinen historiallinen tapahtuma, jota muistelin katsellessani neljää presidenttiä Kekkosen kuolintalossa Tamminiemessä torstaina 29. maaliskuuta 2012, liittyi Mauno Koiviston valintaan. Olin tuolloin, maaliskuussa 1982, ystäväni Päivi Teutarin kanssa todistamassa Presidentinlinnan edustalla Koiviston saapumistaan linnaan; olimmepa käyneet jopa allekirjoittamassa nimemme onnittelukirjaan. Tuosta ajasta on tasan 30 vuotta! Tunnelma oli riehakas, ihmiset huusivat innoissaan ja äänekkäästi ”Hyvä Manu!” Nyt 89-vuotias Manu saapui Tamminiemen saliin reippaana ja vapautuneena, ”terve terve”, hän tervehti yleisöä huitoen isoa lapiomaista kouraansa, ja valikoitu yleisö oli mielissään. Kuinka helppo meidän onkaan sinutella juuri häntä? Ahtisaari oli tällä kertaa arvokkaan ja sulkeutuneen oloinen; ei ehkä tuntenut oloaan kotoisaksi tässä seurassa tai tässä sisäpiiriläisyyden ja puoluepolitikoinnin pesässä? Uusi presidentti Niinistö oli uuden suuren arvonsa ja tehtävänsä kangistama, selvähän se. Hän poistui heti kohta avattuaan uudistetun museon eikä heittäytynyt keskustelemaan yleisön kanssa.

Yhtä kaikki, he tulivat kuitenkin kaikki! Demarit ja kokkari. Ajattelevatpa he mitä tahansa kepulaisesta yksinvaltias Kekkosesta, he saapuivat kunnioittamaan tälle omistettua kotimuseota. Se kertoo suomalaisesta demokratiasta ja presidentti-instituutiosta paljon. Myönteistä.

Twelve Years of Female Presidency, the Finnish Experience

I. In English
II. Suomeksi

In January 2000 Finnish political life was in a strong turbulence. People were preparing to elect a new president to the Nordic republic. According to the Constitution of Finland, a president must be chosen through direct elections. If any of the candidates do not received over half of the given votes during the first election round, a second round must be organized two weeks after the first one. Those two candidates who get the most votes during the first round, participate in the final fight.

The presidential elections in 2000 were exceptionally exciting because the Gallup polls promised a quite equal support to the remaining two candidates. Against the expectations the female candidate, lawyer and Minister of Foreign Affairs, Tarja Halonen, lead with 52 % according to the last poll. The position of the male candidate, former Prime Minister Esko Aho, was suddenly in doubt. His supporters from rural communities and right wing circles were astonished and in disbelief. Could it really be possible that a 57 years old woman – originally from a working class family in Helsinki, a former chairwoman of the society for sexual equality, a person who was not a member of the Lutheran Church, and who lived in cohabitation without marriage – will be elected as a president? Electoral activity was unprecedented, 80.2 % of Finns used their right of vote.

When the second round was over, Finns realized that they really had got their first female president: Halonen got 51.6 % of the votes – it was only 100.000 votes more than Esko Aho got. Needless to say that it was a historical event, and at least a half of the Finns received the announcement with great delight. After the independence declaration in 1917, Finland has had 11 presidents. Six of them have been lawyers, and all of the previous 10 male presidents were born in some other Finnish places than Helsinki.

Why was Halonen elected? We can find at least six reasons: 1) She was (and still is) a professional politician. She was elected as a member of Finnish Parliament already in 1979, Social Minister in 1987, Minister of Justice in 1990, and Minister of Foreign Affairs in 1995. 2) She represented the biggest party of that time, the Social Democratic Party, where women’s political activity has been very visible since the end of 19th century. 3) Halonen had a long experience of work in different domestic and foreign civic societies. 4) Female voters across the party borders were very active in the elections and manifested pro Halonen. Moreover, 5) already in the previous presidential election in 1994, there was a strong female candidate, Elisabeth Rehn, who made the first holes in the glass ceiling of women in Finnish party politics. Finally, 6) she was ambitious and active in many social and political fields, not only in women’s issues.

Today Finns will say goodbye to Halonen and return under the command of male president, a 63 years old lawyer and former chairman of the Finnish Parliament Sauli Niinistö, who will start his term on March 1, 2012. In this situation it is too early to consider, what kind of feelings Finns have now, after the twelve years of female presidency, but we could make some common notes. During the first six years, Halonen was very popular among Finns. She was modest, casually dressed and, sort to say, close to the ordinary people. Moreover, she often addressed social and equality problems and international issues in her speeches. In 2003 – for instance – the leading Finnish women’s magazines selected her as the most important role model for girls and women.

However, it seems that the elections of a new president in 2006, changed the position of Halonen. Surely she expected to be re-elected for the second term already in the first round, but the number of votes was a disappointment. Halonen had to test her popularity again in the second round. In the end she beat the right wing politician Sauli Niinistö by 51.8 %. During her campaign, like in 2000, women played an important role. After the elections, however, Halonen has not brought up women’s issues very visibly, and – it seems to me – women have been a little bit disappointed in Halonen during the second six period. The other problematic situation during these twelve years was linked to the president’s prerogatives. Exactly at the same time when Halonen got the presidency for the first time (March 1, 2000), the prerogatives were reduced. After that a lot of talk has occurred about this issue in Finland, and Halonen has tried to keep a firm grip on the remaining powers of the president.

All in all, it’s clear that now, after the twelve years, Halonen will receive both critique and ‒ of course ‒praises from the Finnish people. The final campaign for the historical place of Halonen in the Gallery of the Finnish National Presidents has been launched.

Kaksitoista vuotta naispresidenttiyttä

Tammikuussa 2000 osallistuin ulkoministeri Tarja Halosen presidenttikampanjan erääseen tukitilaisuuteen Helsingin Fredrikinkadulla ystäväni Elina Pohjan ja hänen tyttäriensä kanssa: väkeä oli hurjasti, pääosin he olivat naisia lukuisista eri järjestöistä ja puolueista. Tunnelma oli katossa, soitto soi ja meitä kaikkia nauratti – niin iloisia me olimme. Viimeisimmät gallupit olivat nimittäin luvanneet kerrassaan 52 %:n kannatuksen Haloselle. Ilmassa oli suuren poliittisen tilaisuuden tuntua ja tunsimme olevamme todistamassa todellista muutosta. Olimme silminnäkijöitä ja kokijoita, kun onnellinen Halonen saapui tilaisuuteen voittajan elkein, ja yleisö räjähti taputtamaan ja hurraamaan. Meistä tuntui kerrassaan suurelta elää ajan kuumimmalla hermolla.

Ja niin vain kävi, että Halonen päihitti 100.000 äänellä entisen pääministerin Esko Ahon, ja demari-Halosesta tuli koko kansan presidentti, ”meidän Tarja”. Historian lehti oli kääntynyt sekä suomalaisten naisten poliittisten taistojen tiellä että kansakunnan tasa-arvopolitiikassa.

Se, miksi juuri Halonen nousi edustavien ja koulutettujen naispolitiikkojen loistavimmaksi tähdeksi, johtuu monista tekijöistä: 1) Hän tuli ensinnäkin sopivan suuresta Sdp:stä, jossa naisten poliittinen toiminta alkoi näyttävästi jo 1800-luvun lopussa. Sitkeiden naisten esikuvien ketju oli todella pitkä. 2) Halonen oli ammattipoliitikko vankalla ay-, eduskunta- ja ministerikokemuksella, 3) hänellä oli sopiva työläistausta ja 4) kansalaisjärjestökokemus sekä 5) sopiva lakimiehen ammatti. 6) Lisäksi hän oli hyvin päämäärätietoinen ja kunnianhimoinen, ja 7) hänellä oli helsinkiläisenä hyvät verkostot vallan keskuksen poliittisessa maailmassa. 8) Sitä paitsi, hän oli sopivan ikäinen presidentin edustavaan virkaan, 57-vuotias. 9) Menestymisen eduksi on myös arvioitava se, ettei hänen osaamisalueensa ollut keskittynyt yksinomaan naiskysymyksiin, vaan häntä saattoi luennehtia yleispoliitikoksi. 10) Poliitikko-naisten lasikattoon ehti Elisabeth Rehn tehdä  vuoden1994 vaaleissa jo murtuman, mistä Halosen oli helpompi jatkaa. 

Nyt kun 12 vuotta on kulunut umpeen, on aika arvioida presidentti Halosen työtä kokonaisuutena. Ennen syvällisempiä analyysejä voisi todeta, että hänen ensimmäinen kautensa 2000–2006 oli luonteeltaan hyvin toisenlainen kuin nyt päättyvä kausi. Ensimmäisellä kaudella Halosen suosio oli kansan keskuudessa erinomaisen suuri. Valinnan historiallisuus nosti jo sinänsä hänet hyvin arvostetuksi. Arkinen pukeutuminen lippalakkeineen ja kansanomainen elämäntapa ilman poliittisen eliitin herraskaisia elkeitä lisäsi kansalaisten samaistumista häneen. Mielipidemittauksissa hänen suosionsa pysyi korkealla vuosia. Eipä ihme, että naistenlehdet valitsivat hänet vuoden roolimalliksi 2003.

Halosen toinen kausi oli profiililtaan himmeämpi. Ehkä kova vaalikamppailu 2006 väsähdytti toimeliaan presidentin, ehkä purapuheet edustamisoikeudesta, virkanimityksistä ja viimeisistäkin valtaoikeuksista turhauttivat ja ärsyttivät häntä. Toiseen kauteen mahtui myös taloudellinenkin lamakausi, mikä eriarvoisti kansaa. Voimistuva ajatus siitä, että yhteiskunnassa ollaan menossa paremman sijasta huonompaa suuntaan heijastui näin ehkä myös presidentin asemaan.

Vaikka kansalainen Tarja Halonen muuttaa pois Mäntyniemestä ja totuttelee melkein tavallisen kuolevaisen arkeen, ei presidentti Halosen taistelu ei ole vielä päättynyt. Sillä  vasta nyt me tutkijat, politiikan toimittajat ja muut asian harrastajat lähdemme arvioimaan hänen todellista asemaansa kansallisessa, ja perin miehisessä, presidentti-galleriassamme. Samalla tulee arvioiduksi se, mitä hän sai kaudellaan aikaan ja mitä ei. Taisto historian paikasta alkoi hänen kohdaltaan sinä hetkenä kun kokoomuspoliitikko Sauli Niinistö valittiin 5.2.2012 tasavallan uudeksi presidentiksi.