Pietarin porteilla

Allegro on niin nopea, että täytyy olla todella tarkkaavainen, että ehtii nähdä Terijoen (nykyisen Zelenogorskin) keltaisen aseman kaarevan fasadin. Kävin aseman hallissa ja kellarikerroksessa Maailmojen rajalla -kirjaani tehdessä muutama vuosi sitten. Pitihän minun nähdä juuri tuo kellari, missä Kaljusen Heka, tuo nuoruuttaan röyhkeä ja nousukasmainen punakaartin johtaja valkoisessa tötteröhatussaan kuulusteli vankejaan, uhkaili, ammuskeli ja pöyhisteli. Oletettavasti kukaan muu modernin Helsinki-Pietari -junan matkaajista ei kiinnittänyt huomiota meille historiatietoisille suomalaisille niin tärkeään Pietarin esikartanoon, jota täplitti kallellaan olevat kehnot puutalot ja parimetrisen aidan taakse kätkeytyvät fiinimmät huvilat. En liioin ehtinyt identifioida Kuokkalaa, Kellomäkeä enkä Rajajokea: tunnistamista hidasti jo se, että kaikki Kannaksen rajayhteisöjen nimet vaihdettiin venäläisiksi jo 1948. Opetus on se, että syytä hypätä junasta Viipurissa ja matkata Pietariin paikallisjunassa – jos siis haluaa nähdä vanhoja suomalaisen Kannaksen kyläpaikkoja Pietarin pohjoisella portilla.

En kuitenkaan tällä kertaa matkannut historiallisella Pietarin radalla vanhan Kannaksen tähden, vaan olin matkalla Pietarin maankuuluun valtionyliopistoon Itä-Suomen yliopiston opettajavaihdon kautta. Se on juuri se yliopisto, jossa Venäjän suuret miehet, kuten Lenin, Putin ja Medvedev, ovat suorittaneet akateemiset tutkintonsa. Herrojen kuvat koristivat muiden silmäätekevien rinnalla päärakennuksen aulaa. Tätänykyä opiskelijoita on 32 000. Vanhat perinteet näyttävät olevan valttia vieläkin venäläisen tieteen pyhätössä: toisin kuin meillä Suomessa, opiskelijat nousivat yhä seisomaan kun tulin professorikollegani kanssa huoneeseen. Se kyllä huvitti minua.

Viiden päivän vierailuuni mahtui myös Pietarin eteläinen portti, Puskinin mukaan nimetty Leningradin alueyliopisto, jonne mentäessä ohitimme laajan ja hyvin reaalitaiteisen monumentin. Se muistutti Leningradin lähes 900 päivää ja yli 600 000 uhria vaatineesta piirityksestä 1941-44. Itse alueyliopisto on monitieteinen kaksikymmenvuotias instituutti. Meitä oli vastassa 70-vuotias rautarouva, apulaisrehtori, ja oppaana opiskelija, joka kertoi äitinsä olevan kotoisin Venäjän Karjalasta. Esitysten alussa jouduin julkiseen keskusteluun paikalla olleen Venäjän luonnonsuojeluyhdistyksen (All-Russian Society of Nature Protection, VOOP) edustajan kanssa. Kyseinen VOOP on jo 1924 perustettu luonnonsuojelujärjestö, jonka huomio kohdistuu tänä päivänä pietarilaisten arimpaan kohtaan, puhtaaseen juomaveteen. Vesi tulee nykyään Laatokasta, jonka veden laatu koetaan järven saastumisen takia nykyään hyvin ongelmalliseksi. Ei tullut edes mieleeni juoda pietarilaista kraanavettä: suihkussakin tuntui veden rankat puhdistukseen käytetyt kemikaalit.

Eteläisen Pietarin porttina on myös Tsarskoje Selo palatseineen ja puistoineen. Alun perin inkerinmaalaisten alueella ollut paikka oli Saari ja Saaren kylä, mutta se kolonisoitiin Tsaarin kyläksi sen jälkeen kun ylen korkea herra Pjotr Romanov sai päähänsä rakentaa kaupungin 75 km pituisen Nevajoen suistoon ja Suomenlahden kainaloon. Nyt siellä on täysin uudestaan rakennettu muun muassa Katariinan palatsi meripihkahuoneineen ja julmetun paljoine kultineen. Pienen löydönkin tein: yhdellä seinällä roikkuu maalaus Imatrankoskesta (Imatrasta lisää voi katsoa minun ja Jani Karhun toimittamasta Moniääninen Imatra -kirjasta, jota saa tilattua Imatran kaupungilta, leena.peura-kuusela@imatra.fi). Palatsissa oli kuitenkin liikaa kultaa ja barokkia pohjoiseen makuuni. Pytingin ylettömän kallis kunnostus aloitettiin jo Soviet-ajalla.  Miksi? Pönkittämään suurvallan mahtavaa ja loisteliasta historiaa. Historia se on oiva käsikassara kaikkeen vallankäyttöön. Jos sitä ei luontevasti ole löydettävissä, se luodaan. 

Ideavarkaat ja mustamaalaajat elävät keskuudessamme

Syyskuussa valtakunnanlehdessä oli kirjoitus, jonka varmaankin me kaikki yliopistojen opettajat luimme tarkoin: ”Kiristyvä kilpa viettelee tutkijoita vilppiin” (HS 11.9.2012). Jutussa haastateltiin Tampereen yliopiston kansleria, joka toimii myös tutkimuseettisen neuvottelukunnan puheenjohtajana, ja kerrottiin, kuinka akateemisessa maailmassa on syyllistytty haamukirjoittajien käyttöön, ketjukirjeisiin (mitä ne lienevätkään tässä yhteydessä), sepitettyihin ja manipuloituihin tutkimustuloksiin, plagiointiin, itseplagiointiin (taas outo sana), tutkimustulosten varastamiseen ja ansioluetteloiden paisutteluihin. Yliopistoissa työskentelee poikkeuksellisen paljon älykästä väkeä, joten mielikuvitus ja kekseliäisyys ovat varmaan tälläkin saralla lähes rannattomia.

Akateemisten ”rikollisten” määrä on kuulemma kasvussa. Joka vuosi jää tyyppejä kiinni, ennen kaikkea plagioinnista, mutta valtaosa epäeettisistä toimista jää yhäkin paljastumatta. Enpä tiedä, onko moisten hämärätouhujen määrä kasvanut, nyt niihin vaan kiinnitetään aikaisempaa enemmän huomiota, ja hyvä niin.  Meistä jokainen, jolla on pitkä yliopistokokemus takanamme, tunnemme näitä tapauksia. Itsekin jouduin aikanaan väitöskirjan tekijänä varttuneemman tutkijan varkauden kohteeksi. Se satutti niin sairaasti, etten vieläkään ole siitä kunnolla selvinnyt. Hyväksikäytetyksi tulemisen tunteen kokemuksen satuttamana tervehdin ilolla kaikkia toimia, jotka pysäyttävät nuo siepparit. Pahinta kokemuksessa oli täysi avuttomuus, asiasta ei voinut kertoa kenellekään, ja jos kertoikin, sieppausta oli työlästä todentaa. Sieppari voi, varsinkin jos hän on varttuneempi tutkija, leimata nuoremman höyrypääksi, epätasapainoiseksi tai tutkijaksi kelpaamattomaksi. Siihen tyssäisi tutkijaura ja sieppauksen uhri hiljenee, mutta ei unohda.

Siinä mielessä puheena olevan artikkelin väite epäeettisen toiminnan kasvusta pitää paikkaansa, että näemme nykyään ympärillämme ilmeisiä ideavarkauksia ja avointa kollegojen mustamaalaamista. Kilpailu on kovaa, ja moraalisesti heikot yksilöt lankeavat korkean etiikan rajan toiselle puolelle.  Eräs kollegani kertoi, ettei hän enää voi hakea mitään projektia, kun häneltä napattiin edellisessä haussa koko idea. Missä vaiheessa tuollainen sieppaus voi tapahtua? Päädyimme siihen, että sen on täytynyt tapahtua lausuntokierroksella. Lausunnonantajat näkevät paljon suunnitelmia ja houkutus on suuri. Ainahan sieppari voi sanoa, että ’hienoa, minäkin olen keksinyt tuon idean, mikä sattuma’. 

Eräs saksalainen lausunnonantaja kertoi, että se nyt on itsestään selvää, että parhaimmat ideat siepataan, ja totesi, että joukossamme on erityinen ammattilaislaji, joka ehdoin tahdoin haluaa juuri arvioitsijaksi, koska sitä kautta pääsee nimettömänä arvioimaan hyviäkin aiheita, jotka eivät ehkä kuitenkaan saa rahoitusta, ja aihe jää näin kellumaan vapaana. Pelottavaa!

Ja mitä sitten perättömästä mustamaalaamisesta? Koulukunnat taistelevat keskenään, mutta joukossamme on myös henkilöitä, jotka katkeroituneena tai muuten pahaan vääntyneenä, harrastavat mustamaalaamista lähes työkseen. Miten me pysäytämme heidät? Emme mitenkään. 

Kova kilpailu synnyttää myös selkäänpuukottamisia ja mikä pahinta, epäkunnioittavaa suhtautumista kollegoja kohtaan. Hallintoväki saattaa tyrannioida huippututkijoita arjessa, mikä kertoo epäkunnioittavasta asenteesta ja painopisteen vinoumasta yliopistoyhteisöissä. Toisaalta korkeimpien toimien haussa asiantuntijalausunnot voidaan tarkoituksenhakuisesti ja epätieteellisesti sivuuttaa, ja vallan saa mutu-tuntumat, mikä sekin kertoo raskaasta epäeettisestä toiminnasta.