Tekstejä tutkijan arkistosta/Archive:

14.7.2012

Yöttömiä öitä Kalastajasaarennossa




”Wellcome to hell!”, tervetuloa helvettiin, on kirjoitettu valkoisella maalilla luhistumaisillaan olevaan betoniseinään. Nähtävästi paikan jättäneet sotilaat olivat lähtiessään sen kantaaottavasti raapustaneet. Ajoimme vanhalla venäläisbussilla Petsamon Kalastajasaarennon pohjoisosassa läpi hylätyn varuskunnan, Mys Shorbeevskin. Se oli ollut aika lailla iso yhteisö kauniissa pohjoisessa maisemassa, avara ja ilmava kylä hieman kumpuilevassa ja puuttomassa maastossa lähellä entisiä suomalaiskyliä Vaitolahtea ja Kervantoa. Jätetyn varuskunnan taloista oli viety mennessään kaikki arvokas rakennusmateriaali, ja jäljelle olivat jääneet surullisen näköiset rauniot ja ruostuneet romut – ja surkean kuoppainen ja mutkitteleva tie.

Matka aikaisemmin suljettuun Kalastajasaarentoon alkoi Rovaniemeltä Lapinexperttien tilaamalla bussilla. Itse hyppäsin kyytiin Ivalossa. Odotellessani söin käristyksen Nutukas-ravintolassa ja valokuvasin Nutukhan naapurissa olevan Petsamo-muistomerkin. Sen on vuonna 1985 paljastettu Ensio Seppäsen suunnittelema petsamolaisten kotiseutumonumentti. Siinä on kuvattuna moniammattinen joukko petsamolaisia, jotka (noin 5000 henkeä) joutuivat jättämään kotialueensa viimeistään 7. syyskuuta 1944. Ivalosta matkamme eteni Inarin, Sevettijärven ja Näätämön kautta Kirkkoniemeen, ja sieltä helpon rajanylityksen jälkeen pääsimme vanhaan Petsamoon. Sivuutimme Salmijärven, jossa ei ole enää tien varressa muuta nähtävää kuin varuskunnan portti ja vanhan osuuskaupan romahtanut rakennus. Seuraavaksi ohitimme Nikelin kaupungin (entisen Kolosjoen) savuineen ja ankeine ympäristöineen ja päädyimme Zapoljarnyihin, toiseen nikkelikaupunkiin, missä asetuimme kelpoon majataloon, Hotelli Petsamoon. Zapoljarnyi on 1956 perustettu noin 30.000 asukkaan kaivoskaupunki, jota varjostavat valtavat kaivostoiminnan sivutuotevuoret eli kuonakasat. Itse kaupunki on siisti ja heinäkuisen levollinen ja hiljainen: paikalliset olivat lähteneet lomille lämpimimmille alueille. Koulujen ja päiväkotien pihat ammottivat tyhjyyttään, ja sinne tänne talojen kivijalkoihin ja teollisuusrakennusten seinille piirretyt graffitit näyttivät haaleilta kesäauringon paisteessa.

Heti seuraavana aamuna sonnustauduimme Kalastajasaarennon retkelle: kunnon jalkineet, lämmintä vaatetta ja tietysti evästä. Sadevaatteita emme tarvinneet koko retkellä, sillä keli oli mainio: ei satanut lainkaan ja aurinko paistoi sananmukaisesti yötä päivää. Siirryimme venäläisen matkatoimiston asemapaikalla (kahvila ja toiletti kymmenisen kilometriä Zapoljarnyista) romuluiseen, kolisevaan, nitisevään ja elämää nähneeseen keltaiseen linja-autoon, johon mahtui juuri sopivasti 20-päinen joukkomme. Mukaamme tuli kaksi venäläistä matkaopasta, Nikolai ja Elena, jotka veivät meidät heti aluksi piknikille Tivohka-joen kosken ääreen. Oppaat edustivat venäläistä matkanjärjestäjää, joka omisti myös erämaahotelli Ozjorkan, jonne olimme matkalla. Ozjorka on Kalastajasaarennon isommalla niemellä kalaisan Muotkavuonon rannalla kohdassa, jonka läheisyydessä oli alkujaan norjalaissiirtolaisten, mutta sittemmin venäläistynyt Muotkan kylä, ja jonka lähellä saarennon pienempi niemi yhdistyy maakannaksella isompaan niemeen. Vanhaa rajalinjaa ajatellen, Kalastajasaarennon läntinen osa eli pienempi niemi, oli 2/3 osaltaan Suomen omistuksessa, ja siellä olivat suomalaiset Maattivuonon ja Pummangin kylät. Kalastajasaarennon itäinen ja suurempi niemi taas oli suurelta osin venäläisten omistuksessa. Vain niemen pohjoisosat, Vaitolahden ja Kervannon kylät, kuuluivat Suomelle ja olivat myös 1800-luvulla eli alkujaankin suomalaissiirtolaisten asuttamia. Läntiset ja itäiset suomalaiskylät erotti toisistaan Pummanginvuono. Kylien suomalaiset joutuivat jättämään kotinsa jo talvisodan rauhan myötä kun koko Kalastajasaarento siirtyi Neuvostoliitolle.

Matkaa Zapoljarnyista Ozjorkaan on noin 120 km. Tie on Kalastajasaarennon puolella todella haastava: se on tehty ajatellen raskaita sotilasajoneuvoja ja matkamme eteni noin 40 kilometrin tuntinopeudella. Matkantekoon on siis varattava aikaa. Pikkuautoilla alueelle ei ole asiaa, vaan kulkupelin tulee olla erämaihin soveltuva neliveto: tie on paikoin aivan olematon, purot ylittävät tienreikiä, joilla on välillä ’järven kokoisia’ lammikoita ja syviä kuoppia. Mäet ovat Kalastajasaarennon alkupäässä korkeita tuntureita, mutkat jyrkkiä ja tiet kapeita. Juuri alkupäässä näemme useita romuautoja rotkoissa. Toisaalta tienpätkä on hyvin kaunis: pieniä tunturijärviä on siellä täällä ja pohjoinen kasvillisuus kukassaan ja väriloistossaan. On syytä ottaa mukaan matkalle arktisten kasvien opaskirjanen ja palauttaa mieliin Jäämeren alueen luonnon ihmeellisyys. Keltaiset niittyleinikit ja valkoiset sianmarjat loistivat kaikkialla, mutta näkyipä myös mm. lumileinikkejä, kellosinilatvoja, lapinorvokkeja ja kaikenlaisia härkkejä, virnoja ja kohokkeja.

Ozjorkan erämaahotelli koostuu 5-hengen tuvista, joista vain osa oli ehtinyt valmistua. Saimme käyttöömme neljä tupaa, kaksi miehille ja kaksi naisille. Tuvissa ei ollut lämmitystä, mutta niissä oli sisävessat, jotka eivät tosin toimineet hyvin, ja hotelli helpotus löytyikin puskista. Majojen paikka oli kaunis; tasainen, avara ja arktinen. Vieressä virtasi puhdasvetinen puro. Ensimmäisen illallisemme söimme tukevien, ulos katettujen pöytien ääressä Muotkavuonon rannalla pohjoisen yöauringon alla. Kenttäateriamme oli mainio: kalakeittoa, ruisleipää, raastetta, riisiä, grillattua saslikkia, kahvia ja piskettejä (keksejä). Miten hyvältä ruoka aina maistuukaan ulkoilmassa!

Ennen illallista teimme retken Pummangin kylään. Sieltä oli aikoja sitten tuhottu ˗ jo keisariaikana 1800-luvulla rakennettu - suomalaissiirtolaisten kylä, ja tilalle oli pystytetty varuskunta näkötorneineen, jonne osa joukostamme uskalsi kiivetä – omalla vastuullaan. Varuskuntarakennukset oli nekin jo hylätty ja raunioituneet. Yksi vanha hirsinen tallirakennus muistutti suomalaisajasta. Jatkoimme Pummangista vielä niemen pohjoispäähän ja näimme rannalta kuulut petsamolaisten hillapaikat, Heinäsaaret. Niitä on kaksi, pienempi ja suurempi. Niemen kärjessä on luonnonluomat kivipatsaat, pahdat, jotka ylväänä katsovat pohjoiselle merelle päin. Pahdoista tuli mieleeni Taatsin seitakivi Kittilän Pokan kylän lähellä, Kitisen latvoilla.  Osa Pummangin kivistä muistutti veistettyjä ihmisfiguureja, ja joku näki niissä jopa Kekkosen! Liuskekivi hallitsee tuota maisemaa, ja rantakivet ovat hioutuneet tasaisiksi kuin pöydät. Maasto on korkean ja jyrkän rantapenkereen jälkeen tasaista, mutta nousee pian kivipahtarivistön myötä karuksi tunturiksi. Rikas arktinen kasvillisuus kulkee näillä kylmillä rannoilla aivan maata myöden. Kuulemma saarennolla on myös eläimiä, villiintyneitä poroja, hirviä ja metsälintuja. Näimme ketun, riekkoja ja pikkulintuja – sekä poronpapanoita. 

Seuraavana päivänä lähdimme yrittämään kohti Vaitolahtea. Nousimme ensin niemen länsirantaa ylös pohjoiseen, josta tie johti meidät niemen länsipuolelle, josta taas pyrimme toiselle rannalle. Ohitimme alussa mainitsemani hylätyn varuskunnan Mys Shorbeevskin ja yritimme löytää vesivapaata reittiä Vaitolahden suuntaan. Osa puroista ja suopaikoista oli niin veden vallassa tai pehmeäpohjaisia, että jouduimme perääntymään muutaman kerran ja hakemaan ylipäästävää reittiä. Nousimme pois autosta ja ihme ja kumma, keltainen kaaramme pääsi jälleen eteenpäin, mutta vain hieman. Eräs polku vei meidät nimittäin kohta taas vesiesteelle ja jouduimme perääntymään tuloreittiämme, jolloin auton pakki juuttui paikoilleen. Oppaamme lähti aidoilla ja puomeilla suljettuun Vaitolahden paikalla olevaan varuskuntaan, joka näkyi silmiemme edessä rakennuksineen ja harmaine tupineen (joissa asuu vielä kuulemma jokunen paikallinenkin) ja säähavaintoasemineen, etsimään kännykälle kenttää. Saimme kierrellä tienoota pari tuntia, ennen kun machotyylinen kurainen maastoauto toi tarvittavia työkaluja ja matkamme saattoi jatkua – takaisinpäin. Emme siis päässeet katsomaan Kervantoa. Kaikki kulkeminen Kalastajasaarennolla on luvanvaraista ja ryhmä saattoi liikkua vain tiukasti oppaiden mukana. Näin ollen seurueessamme ollut Yrjö, jonka kotikylä Kervanto oli ollut, ei päässyt katsomaan entistä kylän paikkaa. Jos vain mahdollista, paras lähestymiskulma saarennon kyliin olisi vesitie. Se ei kuitenkaan ole nykyään mahdollista, sillä alue on edelleen sotilasaluetta.

Tähän asti matkamme oli sujunut mainiosti, mutta paluumatkalla alkoi sitten vastustaa. Heti käännyttyämme paluumatkalle automme sammui valtavaan lammikkoon ja vesi nousi auton sisääntulorapussa puoli metriä. Kuljettajamme, murmanskilainen Sergei, oli kuitenkin todellinen ammattilainen ja sai kärrynsä kulkemaan. Mutta auto alkoi olla jo lopussa; se savusi ja reistaili niin, että jouduimme pysähtymään vielä kolme kertaa ennen Ozjarkaa. Avuksemme tuli rotevatekoinen kuorma-auto, joka hinasi automme käyntiin. Tästä huolimatta aikataulumme meni pahasi pieleen. Matkaoppaamme olivat kuitenkin olleet kaukaa viisaita ja ottaneet mukaansa teetä ja murukahvia, kompiaisia (lappilaisittain karkkeja) ja makkaravoileipiä, niin että pysyimme iloisina ja tyytyväisinä koko reissun.

Aikataulumme sekaantui kuitenkin niin, että seuraava yö jäi nukkumatta: uusi automme tuli hakemaan meitä Ozjorkasta vasta puoli kaksi yöllä ja lähti höyryllä viemään meitä Zapoljarnyihin. Höyryä oli sen verran liikaa, että tämäkin auto sammui kolme kertaa valtavien nousujen jälkeen. Köhimme itsemme ulos savuavasta autosta, ja saimme Tivohkan laaksossa sääsket kimppuumme; pohjoisempana niitä ei juurikaan ollut. Autossamme oli lopulta jo kolme kuskia, jotka aina saivat rämplättyä auton käyntiin. Hotellin nurkalla auto kuitenkin sammui lopullisesti. Harvalla reissulla kaksi linjuria menee alta!

Matkaseurueemme tunnelma oli kuitenkin kaikista koettelemuksista huolimatta korkealla. Takapenkin mummot ja eversti pitivät siitä huolen, että nauru raikui. Me etupenkkiläiset olimme auton moottorimelun takia puolikuuroja ja kuumaa ilmaa puhaltavan moottorilämmön vuoksi kuin liian kuivassa saunassa. Se ei kuitenkaan pilannut pioneeri-extreme-matkailijoiden hyvää matkamieltä. Kiitos siis ikimuistoisesta reissustamme yöttömässä yössä vanhoille suomalaismaille Jäämeren rannoille matkaoppaamme Teuvo, tulkkimme Susanna ja Kalevi, sekä muu sakki: unohtumattomat sisarukset Suoma, Marjatta ja Anna-Liisa sekä Milja ja Aino (Petsamon siirtolaisyhteisö Tervolan Varejoen porukkaa alkujaan) sekä Raimo, Pentti ja Mauri; kiitos myös huonekuntani jäsenet Eeva, Raija ja Kyllikki sekä Sakari, Jaakko, Yrjö, Pekka sekä Jarmo.   

Ps. kuningasrapua ei löytynyt paluumatkalla minkään kaupan pakastimesta menetetyn illallisen jälkeen: sen paras pyyntiaika onkin vasta syyskuussa.

Pohjoisista alueista kirjoittamaani mm: Lähteenmäki Maria, Kalotin kansaa. Rajankäynnit ja vuorovaikutus Pohjoiskalotilla 1808-1889. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2004; Lähteenmäki Maria, Jänkäjääkäreitä ja parakkipiikoja. Lappilaisten sotakokemuksia 1939-1945. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1999; Terijoen rajayhteisöstä ks. Lähteenmäki Maria, Maailmojen rajalla. Kannaksen Rajamaa ja poliittiset murtumat 1911-1944. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2009.