Zebra River Lodge
Tie, jota maastoautomme eteni, ei ollut kehuttava: sadekautena maantien hiekka oli valunut ojiin häivyttäen ne olemattomiin, ja kulkuväylälle oli jäänyt jäljelle kuoppia, railoja ja suoranaisia puronpohjia. Mitä etelämmäksi matkamme eteni, sitä kuumemmaksi aurinko kävi. Matkan puolivälissä pysähdyimme ainoan näkemämme sekatavarakaupan eteen: pari mustaa pikkupoikaa leikki pölyävällä tiellä, kaupan oviaukossa istui kiharatukkainen tyttövauva. Paikka vaikutti muuten autiolta. Maisema ja ilmapiiri muistuttivat villin lännen elokuvista tuttuja, ajan kulusta tietämättömiä hiljaisia rajakyliä, joissa hiekka ja piikkipallot lensivät tuulessa, ja aurinko paahtoi armottomasti.
Kolmen tunnin ajomatkan päästä olimme perillä ei missään. Käännyimme hiekkatieltä aidalla eristettyyn kivierämaahan. Aidat olivat jatkuneet jo satojen kilometrien ajan: ne eristivät pinta-alaltaan valtavan suuria maatiloja toisistaan ja estivät villieläinten kulkuja. Risteyskiveen oli käsin kirjoitettu valkoisella maalilla Zebra River Lodge. Navigaattori osoitti, että matkaa perille oli vielä muutama kilometri. Madeltuamme parin kilometrin verran kivistä kärrytietä tien oikealle puolelle ilmestyi farmin päärakennus. Matkamme jatkui kuitenkin edelleen, sillä tienristeyksessä olevaan kylttiin oli maalattu ”This is not the lodge” ja nuoli osoittamaan kulkijalle tietä eteenpäin.
Maisema oli hyvin karua, kivisiä vuoria (Tsaris Mountains) ja matalaa kuivaa puskaa, kaikki ylittämämme joet ja purot olivat kuivia. Eipä ihmekään, Namibiassa on nyt kesä ja näillä maan eteläisillä alueilla kuivaakin kuivempi kausi meneillään. Säästyimme pelkäämältämme rengasrikolta ja automme kaarsi vihdoin vehreään keitaaseen. Pari palmua ja kukka-asetelmat reunustivat portaikkoa. Lodgen emäntä odotti meitä kodikkaasti portailla ja riensi iloisesti toivottamaan meitä tervetulleiksi. Huurteinen olut kannettiin terassille ja tunsin itseni siirtomaa-ajan rouvaksi valkoisine kesäasusteineni. Hotellissa oli toistakymmentä saksalaista turistia, keski-ikäisiä rouvia enimmäkseen, joita ohjasti valkoinen, saksaa puhuva namibialainen opas. Paikka on erityisesti geologien suosiossa: ympäröivät vuoret olivat kuulemma heidän kannaltaan kiinnostavia. Paikalla oli myös pari Afrikkaan hullaantunutta amerikkalaista, joista toinen toimi gepardien, toinen elefanttien suojelujärjestössä. Erämaahotellin isäntä oli Rhodesiassa syntynyt valkoinen, joka oli enimmäkseen asunut Etelä-Afrikassa, hänen esi-isänsä olivat olleet englantilaisia siirtomaaherroja. Hänen vaimonsa oli Namibian saksalaisia, joita maassa asuu tätä nykyä noin pari prosenttia. Maahan oli Saksan siirtomaa 1800‒1900-luvun taitteen aikoihin. Sen jälkeen se oli vuonna 1990 tapahtuneeseen itsenäistymiseen saakka Etelä-Afrikan vallan alla.
Lodgen huoneet olivat hulppeat. Oma huoneeni oli korkealla vuoren rinteellä olevassa rakennuksessa: suuri tila, jossa pitkät valkoiset verhot lainehtivat avonaisten ikkunoiden edessä, ruusun terälehtiä leveällä sängyllä ja sherryä karahvissa vastaanottamassa vierasta. Olin ällikällä lyöty: täällä kaukana kaupoista toimi kaikki moitteettomasti, suihkusta tuli lämmintä vettä, ja uima-allas viimeistään karisti matkan pölyt ja rasitukset. Illan tullen vieraat vietiin vuorelle katsomaan afrikkalaisen auringon laskua ja kutsuttiin sen jälkeen yhteen syömään grilliruokaa talon puutarhaan.
Kävi ilmi, että tämäntyyppinen erämaafarmien matkailutoiminta oli maassa tavallista. Paluumatkalla Windhoekiin näinkin lukuisia vastaavanlaisia yrityksiä: osa oli erikoistunut villieläimiin, osa oli rakennettu lähelle punaisia dyynejä Sossusvleihin, lähempänä rannikkokaupunkeja oli golf-lodgeja. Ehkä eniten minua kuitenkin – näin napapiirin naisena – elähdytti Kauriin tähdistöstä nimensä saaneen Kauriin kääntöpiirin ylittäminen. Se tuntui hienolta!
Tällä tämän vuoden viimeisellä matkamuistollani toivotan sukulaisille, ystäville, kylänmiehille ja lukijoille tapahtumarikasta vuotta 2012!